I'm a crack in the sky
Stretching across an endless space
Hidden in the back of my skull
I keep falling
Through the spiraling stars
The fingers of creation
Slipping through my hair
It's made of newborn diamonds
The stardust in my eyes
I spread my wings across the galaxy
And I scream
But no one can hear me
Trying to force what's inside
To come out and reveal me
I scream and I scream
But no one can see me
Then the flesh falls off
and the fabric of space
Fills what was once human
And what used to be me is hidden
In the eye of the night
Tekis mieli kirjoittaa sulle sulkakynällä
perjantai 25. syyskuuta 2020
I spread my wings across the galaxy
sunnuntai 10. toukokuuta 2020
heart and mind
why is it always so
that love gathers sadness around
it moves into my chest
and never ever lets go
after all the good things have gone
and the lovers take their leave
the sorrow still holds on
maybe it is the only one
a poet said: as long as the heart aches
it is not broken
there is, indeed, a beating heart
instead it's the mind that breaks
broken mind escapes the pain
the heart inside
beats in vain
lauantai 2. toukokuuta 2020
kuinka minä vihaan ihmisiä
kuinka minä vihaan ihmisiä
ja tämän lajin loputonta itsekeskeisyyttä
sitä kuinka ne leviävät kuin syöpä
ja peittävät alleen kaiken sen mikä elää
jos voisin juuri nyt päättää
minä poistaisin ihmiset maailmasta
ja antaisin Maalle kevätlahjan:
tahra on yhä kauniissa kehossasi
mutta enää se ei leviä
ei enää asfalttia valtaamassa alaa
ei myrkkyjä ilmaan tehtaiden piipuista
ei hetki hetkeltä pienenevää metsää
ei ihmisen toimiin kuolleita olentoja
ei tuhottua maata tai pilattua vettä
ei muovia kuorruttamassa maata
vaan aikaa antaa sen kaiken kasvaa umpeen
ja haavojen parantua hiljaisessa sateessa
tilaa kasvien vallata maailma takaisin
mehiläisten palata pihoille ja lintujen rakentaa pesänsä parvekkeelle
eläinten hiipiä pitkin katuja ja hyönteisten kuhista kauppakeskuksissa
näkyköön jälki meistä silti aina jossain, ettei kukaan kuvittelisi
toisten yli kiipeämisellä olevan jotenkin hyviä seurauksia
eikä idea ihmisestä ole niin huono
se vain ei toimi käytännössä
ja tämän lajin loputonta itsekeskeisyyttä
sitä kuinka ne leviävät kuin syöpä
ja peittävät alleen kaiken sen mikä elää
jos voisin juuri nyt päättää
minä poistaisin ihmiset maailmasta
ja antaisin Maalle kevätlahjan:
tahra on yhä kauniissa kehossasi
mutta enää se ei leviä
ei enää asfalttia valtaamassa alaa
ei myrkkyjä ilmaan tehtaiden piipuista
ei hetki hetkeltä pienenevää metsää
ei ihmisen toimiin kuolleita olentoja
ei tuhottua maata tai pilattua vettä
ei muovia kuorruttamassa maata
vaan aikaa antaa sen kaiken kasvaa umpeen
ja haavojen parantua hiljaisessa sateessa
tilaa kasvien vallata maailma takaisin
mehiläisten palata pihoille ja lintujen rakentaa pesänsä parvekkeelle
eläinten hiipiä pitkin katuja ja hyönteisten kuhista kauppakeskuksissa
näkyköön jälki meistä silti aina jossain, ettei kukaan kuvittelisi
toisten yli kiipeämisellä olevan jotenkin hyviä seurauksia
eikä idea ihmisestä ole niin huono
se vain ei toimi käytännössä
sunnuntai 12. huhtikuuta 2020
kuolema kulki puistossa tänään
kuolema kulki puistossa tänään
mutta minä en tunnistanut hänen kaapunsa kauhtunutta väriä
kävelin siniharmaassa hämärässä ja mietin, miksi maailma tuntuu niin painavalta
kaikki tuntui pysähtyneen paikoilleen
sumu roikkui ilmassa radiomastojen yllä ja pidätti hengitystään
pisarakaan ei liikahtanut mustilta oksilta märkään maahan
tunsin kevään paksuna kaikkialla
sen ei tarvinnut välittää eikä sillä ollut kiire
keväällä on sopimus kuoleman kanssa
meilläkin on tavallaan
mutta tällaisina aikoina yritämme olla kuin ei olisikaan
muutkaan eivät kuolemaa huomanneet
tai ehkä ne eivät välittäneet
kun toiset kiersivät kanssakulkijansa kaukaa
toiset kerääntyivät lähelle toisiaan
leikkipuistossa pensaiden takana kaksi lasta leikki salaa
jossain kentän toisella puolella pariskunta riiteli kovaan ääneen
ja nuoriso soitti musiikkia kannettavasta kaiuttimesta
olemmeko me koskaan lakanneet elämästä kuoleman kulkiessa
ostin kotiini valkoisen krysanteemin muistaakseni
että elämä jatkuu jatkumistaan
ja vasta sen valkoisia terälehtiä silittäessäni tajusin
kuka kulki puistossa tänään
en tunnistanut hänen kaapunsa kauhtunutta väriä
mutta sisällä lämpimässä hämärässä tiedän, miksi maailma tuntuu niin painavalta
ja sytytän ohuen kynttilän muistaakseni
kuinka pimeimmästä pimeydestä voi nousta kaikista kirkkain valo
maanantai 11. marraskuuta 2019
persephone
murran granaattiomenan lohkon
ja syön rubiininpunaisina hehkuvat siemenet
yksi kerrallaan
hedelmän mehu valuu sormiani pitkin
nuolen sen käsistäni kuin se olisi pyhää verta
jolla pääsen pois tästä pimeydestä
kuoleman laaksosta jossa mikään ei kasva
vaikka tiedän että minua on huijattu
syömällä nuo verenpunaiset jalokivet
tuomitsen itseni tänne ikuiseen hämärään
ja elämä pakenee syvälle siementen sisään
uneksimaan keväästä
minun sisälleni muttei minuun
ja syön rubiininpunaisina hehkuvat siemenet
yksi kerrallaan
hedelmän mehu valuu sormiani pitkin
nuolen sen käsistäni kuin se olisi pyhää verta
jolla pääsen pois tästä pimeydestä
kuoleman laaksosta jossa mikään ei kasva
vaikka tiedän että minua on huijattu
syömällä nuo verenpunaiset jalokivet
tuomitsen itseni tänne ikuiseen hämärään
ja elämä pakenee syvälle siementen sisään
uneksimaan keväästä
minun sisälleni muttei minuun
peili
näissä pimenevissä kuoleman ja elämän välissä olevissa päivissä
on toisinaan kummallisen kirkkaita hetkiä
joina kaikki ikään kuin pysähtyy
ja marraskuisen, harmaan aamun tylsä vihma
laajenee kuperaksi peiliksi
heijastaen ajatukset näkyville,
ulos rinnan unisesta hämärästä
ja minussa on äkkiä tilaa sanoille
ja ajalle, joka kiitävän hetken verran
ei ole musta, painava mörkö
vaan ystävä ja liittolainen
eikä yksinäinen, kelmeän keltaisessa keinovalossa kylpevä huone
ole vankila jossa odotan ylösnousemusta
jokapäiväisestä elämästäni, jonka minä vietän hautaamalla itseni
kaikkeen siihen pehmeään ja järjettömään ajanhukkaan,
jolla suojaudun peiliin katsomista vastaan
en tiedä miksen useammin siedä katsoa itseäni näin
koska tällaisina hetkinä minuus on kuultavampi ja kauniimpi
ja kaiken rajallisuus jotain itsestäänselvää ja melkein euforista
ja merkityksettömyydelläkin tuntuu olevan jokin suurempi merkitys
näissä hetkissä ja tässä tilassa tietoisuuteni ympärillä
suru ja kaipaus ovat jäätä, valoa ja kirkkaita säveliä
eikä ehkä haittaa, etten voi jakaa sitä kenellekään
tässä hiljaisuudessa minusta tulee se peili jota toisista etsin
on toisinaan kummallisen kirkkaita hetkiä
joina kaikki ikään kuin pysähtyy
ja marraskuisen, harmaan aamun tylsä vihma
laajenee kuperaksi peiliksi
heijastaen ajatukset näkyville,
ulos rinnan unisesta hämärästä
ja minussa on äkkiä tilaa sanoille
ja ajalle, joka kiitävän hetken verran
ei ole musta, painava mörkö
vaan ystävä ja liittolainen
eikä yksinäinen, kelmeän keltaisessa keinovalossa kylpevä huone
ole vankila jossa odotan ylösnousemusta
jokapäiväisestä elämästäni, jonka minä vietän hautaamalla itseni
kaikkeen siihen pehmeään ja järjettömään ajanhukkaan,
jolla suojaudun peiliin katsomista vastaan
en tiedä miksen useammin siedä katsoa itseäni näin
koska tällaisina hetkinä minuus on kuultavampi ja kauniimpi
ja kaiken rajallisuus jotain itsestäänselvää ja melkein euforista
ja merkityksettömyydelläkin tuntuu olevan jokin suurempi merkitys
näissä hetkissä ja tässä tilassa tietoisuuteni ympärillä
suru ja kaipaus ovat jäätä, valoa ja kirkkaita säveliä
eikä ehkä haittaa, etten voi jakaa sitä kenellekään
tässä hiljaisuudessa minusta tulee se peili jota toisista etsin
tiistai 29. lokakuuta 2019
falter
I'm looking for my maker
in the depths of space
falling forever backwards in time
following a fading trace
that which is not me
is always missing
memories are useless here
reality's crumbling
my faith begins to falter
thoughts are not what they seem
does anything actually exist
outside this android's dream
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)