murran granaattiomenan lohkon
ja syön rubiininpunaisina hehkuvat siemenet
yksi kerrallaan
hedelmän mehu valuu sormiani pitkin
nuolen sen käsistäni kuin se olisi pyhää verta
jolla pääsen pois tästä pimeydestä
kuoleman laaksosta jossa mikään ei kasva
vaikka tiedän että minua on huijattu
syömällä nuo verenpunaiset jalokivet
tuomitsen itseni tänne ikuiseen hämärään
ja elämä pakenee syvälle siementen sisään
uneksimaan keväästä
minun sisälleni muttei minuun
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti