Lapsuuden lopussa

Tänään luin viimeiset sivut Aino Kallaan Katinka Rabesta. Tiesin, kuinka se loppuu, enkä halunnut lukea sitä. Katinka on kymmenen, saa ensimmäisen suudelmansa ja tietää Mummulin kuolevan pian. On kesä, niin kuin koko kirjassa - loppumaton, hidas, lämmin lapsuuden kesä, joka jatkuu ikuisesti, kunnes loppuu kerran, eikä enää ala.

Katinkan isä hukkuu ja tietämättä miksi, tyttö tietää kuoleman kannetun taloon keskellä kesäyötä. Kallas kuvailee tunteet ja ajatukset niin maalauksellisen kauniisti ja todellisesti, että varmaan tuntisin ne itsessäni vaikken olisikaan kokenut noin omassa lapsuudessani.

En muista ensimmäistä kertaa, kun kuolema kannettiin taloon, enkä toista. Mutta minä muistan sen kolmannen, kun olin itse Katinkan ikäinen ja pikkuhuoneessa olohuoneen vieressä makasi mies suupielissään kärpäsiä. Olin unohtanut miltä se tuntui. Kesä oli kai lopuillaan. Istuimme äidin ja siskon kanssa olohuoneessa äidin sängyksi levitetyllä sohvalla paitasillamme ja itkimme. Enemmän helpotuksesta kuin surusta, mutta kai siitäkin.

Olin unohtanut miltä se tuntui. Ei jonkun ihmisen menettäminen niinkään, eikä ehkä kuolemakaan, koska olinhan minä kasvanut sen keskellä - "kuoleman varjon maassa", niin kuin Kallaskin kirjoittaa. Tämä kolmas kuolema vain osui aikaan, jolloin tajusin jo oman erillisyyteni ja ymmärsin että todella kaikki kuolee, niin tämä ruma ja vaarallinen kuin kaikki hyvä ja kauniskin.

Olen aina luullut olevani sujut kuoleman kanssa, mutta tätä muistoa minä en ole käsitellyt. Olen jättänyt sen viimeisen kesän lojumaan mieleni pohjalle ja repinyt hius kerrallaan muiston kipua päästäni, ettei tarvitsisi... niin, mitä? Ettei tarvitsisi olla kuolevainen? Ettei tarvitsisi kasvaa aikuiseksi? En tiedä.

Nyt se muisto kuitenkin istuu sylissäni tämän selkämyksestään rispaantuneen, lähes satavuotiaan kirjan muodossa. Kirjan tuoksu on paksua vaniljaa ja maatunutta pölyä ja sen tuntu on sormieni iholla kuin hyväily. Sisällä polttava itku vaimenee ja ammottava kuilu sielussa tuntuu melkein ystävälliseltä, kuin se sekin säälisi  tätä melkein kaksi vuosikymmentä tarpeetonta taakkaa kantanutta.

Ehjäksi tämä hetki ei minua tee, mutta ehkä minä nyt onnistun antamaan lapsuuden kesien olla. Ne ovat mennyttä, kaunis muisto kuoleman laaksossa. Nyt olen aikuinen ja itse valitsen missä laaksossa asun.

Miksi kirjoitan

Seison vesirajassa ja katselen, kuinka tuuli ajaa pilviä luoteeseen järvenselän yli. Jossain vastarannan takana ukkonen paukkuu vielä, mutta täällä ei enää sada. Kävelen hitaasti syvempään veteen. Iho nousee kananlihalle, mutta tottuu pian huomatessaan pinnan alla olevan jos ei lämmintä niin ainakin miellyttävän haaleaa. Kaislat kuiskuttelevat ympärillä ja sitten kuulen voimakkaamman suhisevan äänen takaani. Metsän takaa liitää telkkä, joka lentää vaivatta ylitseni mustavalkoiset siivet levitettyinä. Tuuli ujeltaa sen sulissa, mutta se päästää tuskin ääntäkään laskeutuessaan sulavasti järveen. Jään katsomaan sitä ihailun vallassa. Ollapa noin sulava ja yhtä kotonaan niin ilmassa kuin vetten pinnallakin!

Itku puristaa rintaa, kun laskeudun kaulaa myöten viileään veteen. Miten kantaakaan sen olematon, mutta silti kaikkialta silittävä syli. Taivas heijastuu läikkyvänä kaikkialla ympärilläni ja hetken minäkin olen yhtä kevyt kuin linnut kaislikon suojissa.

Saunan jälkeen istun kuistilla katoksen suojassa. Sadepilvet ovat vyöryneet taivaan halki, enkä enää erota vastarantaa järven päällä leijailevalta usvaverholta. Ihoni hohkaa lämpöä, eikä ilman viileys haittaa minua, joten jään kuuntelemaan sateen soittoa peltikatolla. Katseeni vaeltelee maisemassa ja kiinnittyy lopulta vesipisaroihin, jotka roikkuvat helminauhana räystään harmaassa metallipinnassa. Ne lepäävät mahdottomassa asennossaan kuin eivät muusta tietäisikään ja minä ihmettelen omaa olemistani. Kaikkialle voin jäseneni liikuttaa ja olemukseni viedä, mutta missään en ole niin rauhassa kuin nuo pisarat tuossa.

Tuulenvire ajaa sateen ripauksia paljaille jaloilleni, mutta nekään eivät tunnu kylmiltä vaan putoilevat iholleni kuin pienenpienet suudelmat. Ukkosesta ei enää tunnu aavistustakaan. Ranta lepää sateessa ja se jokin aina kippurassa minussa oleva rentoutuu lopulta, kuin kokeillen. Koko maailma on rauhassa.

Mietin kirjoittamista ja sitä, miten kuin pakonomaisesti puhuvat sanat toisinaan päässäni. Ne kertovat tarinaani kaikkitietävän, mutta salaperäisen kertojan äänellä ja pakottavat minut kirjoittamaan, jotta saisin niiden salaisuuden selville. Nojaan taaksepäin tuolissani, katselen koivujen runkojen välistä sateessa nukkuvaa järveä ja tunnen äkkiä syvää hengenheimolaisuutta kaikkia kirjoittajia kohtaan. Ehkä jopa kaikkia taiteilijoita, mutta erityisesti juuri nyt niitä, joiden on kirjoitettava. En tiedä, mutta luulen meissä kaikissa olevan tämän saman sanojen pakotuksen, sisällä polttavan tyhjän tilan. Tämän ihmeellisen elämäntuskan, jota mikään ei tunnu tyynnyttävän, mutta jota silti on pakko yrittää kirjoittaen tyydyttää.

Kuin orjina me raadamme saadaksemme sanamme asettumaan, mutta yksikään niistä ei koskaan ole tarpeeksi – vai onko? Onko joku joskus täyttänyt sen aaltoilevan aukon itsessään luomalla uutta maailmaan? En usko. Mutta että tästä uskostani tai sen puutteesta huolimatta lopettaisin yrittämisen – niin. En minä, eikä kukaan muukaan. Täällä istun, maaseudun hiljaisuudessa yksinäni ja koen yhteenkuuluvuutta kaikkien luovien onnettomien kanssa, mutta kuin suomalainen taitelija ikään, koen tämä kaiken mieluummin täältä yksinäisyyden rauhasta, luonnon helmasta. Mitäpä voittaisin yrittämällä tavoittaa jonkun tässä mielentilassani. Vain harvoin me kykenemme ilmaisemaan sitä, mikä sisällämme liikkuu saati, että pystyisimme jonkun toisen sisäisyyden tavoittamaan.

Jokin tässä ammottavassa tarpeessa ja sen kollektiivisen luonteen tiedostamisessa silti rauhoittaa minua. En ole yksin täällä koivujen ja mäntyjen katveessa järvimaiseman äärellä. Jaan tämän tilan lukemattomien mielien kanssa ja olen osa jotakin sellaista, jota en edes osaa nimetä. Toisetkin ovat selvinneet tyhjyytensä kanssa, kirjottaneet sanoja muille tunnistettavaksi ja luoneet kuvastoa sille, mikä meitä kaikkia riivaa – miksen minäkin yrittäisi. Ehkä saan jonkun näistä tuntemuksista sanoiksi niin, että jotakuta jälkeeni tulevaa niillä hetkeksi helpotan.

Mökissä käperryn sohvan nurkkaan ja kietoudun huovan lisäksi erään sanoiksi punomaan tunnelmaan. Mika Waltari kirjoittaa Turms Kuolemattomassa, että “ihmisessä itsessään on pisin matka. Oman itsensä rajoja ei kukaan pysty saavuttamaan” ja nämä sanat kaikuvat minun sisälläni pitkään ne kerran luettuani. Tämä matka on ajoittain niin mahdoton, mutta tänään tunnen häilyvien hahmojen nousevan rinnalleni polullani. Kauan sitten eläneitä, hiljattain maailmasta poistuneita ja lopulta niitäkin, jotka tälläkin hetkellä kirjoittavat omaa matkaansa sanoiksi maailman loppumattomalle kartalle. Kyyneleet polttavat silmissäni ja kiitollisuuden, jopa hetkellisen helpotuksen tunne pakahduttaa rintani.

En tiedä onko tällä polulla mitään päätä, mutta juuri nyt olen onnellinen, että saan sillä kulkea ja rajojani tavoitella. Kuka tietää. Ehkä minä jonain päivänä löydän reunan, jolta katsoa ikuisuutta silmiin.