Miksi kirjoitan

Seison vesirajassa ja katselen, kuinka tuuli ajaa pilviä luoteeseen järvenselän yli. Jossain vastarannan takana ukkonen paukkuu vielä, mutta täällä ei enää sada. Kävelen hitaasti syvempään veteen. Iho nousee kananlihalle, mutta tottuu pian huomatessaan pinnan alla olevan jos ei lämmintä niin ainakin miellyttävän haaleaa. Kaislat kuiskuttelevat ympärillä ja sitten kuulen voimakkaamman suhisevan äänen takaani. Metsän takaa liitää telkkä, joka lentää vaivatta ylitseni mustavalkoiset siivet levitettyinä. Tuuli ujeltaa sen sulissa, mutta se päästää tuskin ääntäkään laskeutuessaan sulavasti järveen. Jään katsomaan sitä ihailun vallassa. Ollapa noin sulava ja yhtä kotonaan niin ilmassa kuin vetten pinnallakin!

Itku puristaa rintaa, kun laskeudun kaulaa myöten viileään veteen. Miten kantaakaan sen olematon, mutta silti kaikkialta silittävä syli. Taivas heijastuu läikkyvänä kaikkialla ympärilläni ja hetken minäkin olen yhtä kevyt kuin linnut kaislikon suojissa.

Saunan jälkeen istun kuistilla katoksen suojassa. Sadepilvet ovat vyöryneet taivaan halki, enkä enää erota vastarantaa järven päällä leijailevalta usvaverholta. Ihoni hohkaa lämpöä, eikä ilman viileys haittaa minua, joten jään kuuntelemaan sateen soittoa peltikatolla. Katseeni vaeltelee maisemassa ja kiinnittyy lopulta vesipisaroihin, jotka roikkuvat helminauhana räystään harmaassa metallipinnassa. Ne lepäävät mahdottomassa asennossaan kuin eivät muusta tietäisikään ja minä ihmettelen omaa olemistani. Kaikkialle voin jäseneni liikuttaa ja olemukseni viedä, mutta missään en ole niin rauhassa kuin nuo pisarat tuossa.

Tuulenvire ajaa sateen ripauksia paljaille jaloilleni, mutta nekään eivät tunnu kylmiltä vaan putoilevat iholleni kuin pienenpienet suudelmat. Ukkosesta ei enää tunnu aavistustakaan. Ranta lepää sateessa ja se jokin aina kippurassa minussa oleva rentoutuu lopulta, kuin kokeillen. Koko maailma on rauhassa.

Mietin kirjoittamista ja sitä, miten kuin pakonomaisesti puhuvat sanat toisinaan päässäni. Ne kertovat tarinaani kaikkitietävän, mutta salaperäisen kertojan äänellä ja pakottavat minut kirjoittamaan, jotta saisin niiden salaisuuden selville. Nojaan taaksepäin tuolissani, katselen koivujen runkojen välistä sateessa nukkuvaa järveä ja tunnen äkkiä syvää hengenheimolaisuutta kaikkia kirjoittajia kohtaan. Ehkä jopa kaikkia taiteilijoita, mutta erityisesti juuri nyt niitä, joiden on kirjoitettava. En tiedä, mutta luulen meissä kaikissa olevan tämän saman sanojen pakotuksen, sisällä polttavan tyhjän tilan. Tämän ihmeellisen elämäntuskan, jota mikään ei tunnu tyynnyttävän, mutta jota silti on pakko yrittää kirjoittaen tyydyttää.

Kuin orjina me raadamme saadaksemme sanamme asettumaan, mutta yksikään niistä ei koskaan ole tarpeeksi – vai onko? Onko joku joskus täyttänyt sen aaltoilevan aukon itsessään luomalla uutta maailmaan? En usko. Mutta että tästä uskostani tai sen puutteesta huolimatta lopettaisin yrittämisen – niin. En minä, eikä kukaan muukaan. Täällä istun, maaseudun hiljaisuudessa yksinäni ja koen yhteenkuuluvuutta kaikkien luovien onnettomien kanssa, mutta kuin suomalainen taitelija ikään, koen tämä kaiken mieluummin täältä yksinäisyyden rauhasta, luonnon helmasta. Mitäpä voittaisin yrittämällä tavoittaa jonkun tässä mielentilassani. Vain harvoin me kykenemme ilmaisemaan sitä, mikä sisällämme liikkuu saati, että pystyisimme jonkun toisen sisäisyyden tavoittamaan.

Jokin tässä ammottavassa tarpeessa ja sen kollektiivisen luonteen tiedostamisessa silti rauhoittaa minua. En ole yksin täällä koivujen ja mäntyjen katveessa järvimaiseman äärellä. Jaan tämän tilan lukemattomien mielien kanssa ja olen osa jotakin sellaista, jota en edes osaa nimetä. Toisetkin ovat selvinneet tyhjyytensä kanssa, kirjottaneet sanoja muille tunnistettavaksi ja luoneet kuvastoa sille, mikä meitä kaikkia riivaa – miksen minäkin yrittäisi. Ehkä saan jonkun näistä tuntemuksista sanoiksi niin, että jotakuta jälkeeni tulevaa niillä hetkeksi helpotan.

Mökissä käperryn sohvan nurkkaan ja kietoudun huovan lisäksi erään sanoiksi punomaan tunnelmaan. Mika Waltari kirjoittaa Turms Kuolemattomassa, että “ihmisessä itsessään on pisin matka. Oman itsensä rajoja ei kukaan pysty saavuttamaan” ja nämä sanat kaikuvat minun sisälläni pitkään ne kerran luettuani. Tämä matka on ajoittain niin mahdoton, mutta tänään tunnen häilyvien hahmojen nousevan rinnalleni polullani. Kauan sitten eläneitä, hiljattain maailmasta poistuneita ja lopulta niitäkin, jotka tälläkin hetkellä kirjoittavat omaa matkaansa sanoiksi maailman loppumattomalle kartalle. Kyyneleet polttavat silmissäni ja kiitollisuuden, jopa hetkellisen helpotuksen tunne pakahduttaa rintani.

En tiedä onko tällä polulla mitään päätä, mutta juuri nyt olen onnellinen, että saan sillä kulkea ja rajojani tavoitella. Kuka tietää. Ehkä minä jonain päivänä löydän reunan, jolta katsoa ikuisuutta silmiin.