Kultainen lanka kimalsi ulottuvuuksien välisessä pehmeässä valossa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten lankaan voi saada säkenöimään niin täydellisesti sen, mitä se kuvaa, mutta Kultaisen lanka oli aina ollut juuri sitä mitä hänkin. Tunsin rakastavani sitä enemmän kuin koskaan, kun päättelin sen kuvion reunaan. Siinä se oli. Valmis. Vedin langan solmulle ja katsoin, kun se lepatti vapaana. Se ei ollut vielä päättänyt, minne seuraavaksi asettuisi. Annoin sen kulkea sormieni välistä ja kuiskailin sille kaikki onnensanat, joita tiesin. Ei se varmaankaan kauas katoaisi, ainakaan heti. Jostain syystä kuvion päättyminen tuntui silti hyvästiltä ja imin langan lämmintä hehkua itseeni niin kuin näkisin sen viimeistä kertaa. Jos olisin tiennyt vähemmän - tai enemmän, mietin hetken - olisin hetkeäkään epäröimättä työntänyt sen uudestaan neulani silmästä ja aloittanut uuden, paremman ja vieläkin kauniimman kuvan.
Se ei kuitenkaan ollut minun päätökseni. Minä tein sen, mitä sanat ohjasivat, eivätkä hänen sanansa sopineet yhteenkään tuntemaani kuvaan. Kaiken surun keskellä olin hiljaisen tyytyväinen siihen, etten tehnyt kaikkia kuvia itse. Toisinaan se satutti, mutta kauneimmat kudelmat olivat aina niitä, joissa näkyi jonkun toisen kädenjälki.
Kauempaa katsottuna oli selvää, ettei tämä aihe kudelmassa ollut päättynyt, mutta omakuvani kannalta olin tehnyt tärkeän päätöksen. Viilto hädin tuskin näkyi sydämen kohdalla - sen peitti vaaleanpunaisena kimaltavien kastehelmien sävyinen ruusu, josta versoi loputtomasti vihreän eri sävyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti