Tyttö katsoi puhelintaan uudestaan. Ei, hän päätti ja laittoi sen pois. Hetken päästä puhelin oli taas hänen kädessään ja pojan numero valittuna. Juuri kun hän oli tekemässä päätöksensä, ovikello soi.
"Hei, mä vain aattelin, että tulisin teelle, kun huomasin et sulla on vielä valot päällä," sanoi poika hymyillen ujosti. Tyttö hymyili takaisin. Pian he siemailivat liian kuumaa teetä sinisistä kupeista, molemmat istuen aivan tuoliensa reunoilla.
Tyttö vilkaisi sivusilmällä puhelintaan. Hän teki päätöksensä.
"Kuule."
"Sano vain."
"Mä haluaisin nyt sanoa, että olisi ihana viettää sun kanssa enemmän aikaa. Laittaa ruokaa yhdessä, katsoa leffoja, käydä kävelyllä, tiedäthän."
"...mutta?"
"Mutta oikeasti mun pitää sanoa, että haluaisin sun tulevan mun elämän tyhjiin kohtiin pitämään musta kiinni. Olemaan syy laittaa ruokaa ylinpäätään. Joku, jonka sylissä katsoa leffoja sen sijaan, että puristaisin tyynyä epätoivon vimmalla. Mitä tahansa muuta kuin yksinäisiä kävelyretkiä ei minnekään. Mä pidän susta, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että mä haluan sut täyttämään tän tyhjyyden mun elämässä."
"Mä ...en vilpittömästi tiennyt, että noin voi edes sanoa toiselle ihmiselle."
"Tiedän. Ei niin voikaan. Mut mä pidän susta just sen verran paljon, että oli pakko."
Poika katsoi ensin käsissään olevaa teekuppia, sitten tyttöä. Hänen huulillaan karehti pieni hymy.
"Mä olen aina toivonut, että joku sanoisi mulle noin."
"Oh. Okei. Kai sä ymmärrät, että tää on vain väliaikaista?"
"Kaikki on."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti