Tapasin Perhosen haluttomasti, mutta en voinut olla hymyilemättä hänen puhuessaan. Hänen äänensä soi kuin öinen metsätuuli ja tunsin oloni turvallisemmaksi. Tiesin hänen katseestaan, että en todellakaan ollut turvassa, mutta luulin olevani valmistautunut.
"Minä en usko rakkauteen," sanoin lujasti. Perhonen katsoi minua lempeästi.
"Kyllä sinä uskot, sinä uskot aina," hän kuiskasi ja kosketti hellästi poskeani. Ylähuuleni mutristui ja aloin jo väittää vastaan, ladella niitä lauseita, joita me toistelimme toisillemme baareissa ja jokirannoilla ja yöbusseissa. Perhonen vain katsoi minua suurilla silmillään ja jatkoi hiljaa puhumista:
"Sinä uskot eniten sellaisina aikoina, kun et millään tahtoisi. Siksi se tekee niin kipeää." Hän näytti surulliselta tarkastellessaan minua. Paitani oli pesemätön ja kädessäni oli taas avattu tölkki.
"On kauhean tuskallista uskoa johonkin niin kauniiseen ja kokea olevansa sitä vailla."
Hänen sanansa eivät niinkään minua murtaneet, tiesinhän minä. Kovan kuoreni rikkoi tuo loputon myötätunto noissa merensinisissä silmissä.
Sinä yönä, kun lepäsin Perhosen sylissä ja sukelsin uskooni ja menetykseeni, hänen hentojen siipiensä valonkehrä esti minua hukkumasta pimeyteen. Hetkeksikään en päästänyt tuota haurasta valoa silmistäni. Perhonen oli kerran lausunut minulle tosinimeni ja minä toistelin sitä läpi yön hiljaisten kerrostumien, vain valo ja hengityksen rytmi seuranani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti