Tapahtumientäyteisen viikon jälkeen lepäsin ensimmäistä kertaa omassa yksinäisyydessäni, kuunnellen hiljaisuutta. Nojasin tuolissani taaksepäin, suljin silmäni ja tarkastelin kudelmaa. Siinä oli paljon uusia kuvioita. Minua huvitti vieläkin, miten pitkään olin ollut näkemättä Korpinhiuksen syvänmustaa ja poukkoilevaa lankaa. Sen olisi pitänyt olla ilmiselvä vähintään Kuolleiden yöstä saakka, mutta ei. Olin ollut sokea liian pitkään. Tai välinpitämätön. Kukkasilmän lanka oli noussut liiaksi pintaan Keskitalven jälkeen, enkä ollut nähnyt sitäkään. Kaivoin rintataskustani saarnipuisen neulan, mutta silmäni seurasivat tuota poltetun maan, kuparin ja auringonsäteiden sävyissä välkähtelevää lankaa. Huokaisin syvään. Pitäisikö vai eikö pitäisi? En koskaan tiennyt milloin oli oikea hetki puuttua kudelmaan. Pari pistoa vain ja Kukkasilmä olisi taas ohjattu pois kuvion keskiöstä. Sen saisi varsin vaivattomasti sivukoristeeksi, mutta halusinko? Purin huultani ja pujotin sen sijaan mustan langan neulani silmään. Korpinhius kuului toisaalle, vaikka olikin eksynyt hiljattain turhan tärkeään osaan. Lanka seurasi liikettäni ilolla, se rakasti muutosta ja minua hymyilytti aidosti. En ikimaailmassa sitoisi sitä mihinkään. Oli ylinpäätään outoa, että se oli ottanut langan muodon. Aina en ymmärtänyt, miksi jotkut päättivät tulla osaksi kudelmaa, vaikka vaihtoehtojakin olisi ollut. Valinnanmahdollisuus, kuiskasi ääni takaraivossani. Täällä kullakin oli oma neulansa, vapaus valita.
Kun Korpinhius oli ohjattu turvallisesti sivummalle, punnitsin neulaa hetken kädessäni. Lopulta työnsin sen takaisin taskuuni. Ehkä myöhemmin. Annoin katseeni ajautua ohi pinnan pyörteistä, kuvioista ja koristeista suunnaten huomioni pohjakudokseen. Sen kultaisissa langoissa näkyi katkos. Viilto todellisuudessa. Irtonaisina roikkuvat langanpäät kipinöivät heikosti tyhjyyden turvallista hämärää vasten. Ajatukseni hakivat kudelman taustalle aikaverkon, vaikka tiesinkin täsmälleen millä tahdilla tämä työ jatkui.
Seitsemäntoista kokonaista päivää ulottuvuuksien yhdistämiseen, kuiskasi nimetön kirjanpitäjä.
En tiennyt miksi tämä alkuluku oli tärkeä. En ollut koskaan puhunut numeroiden kieltä kunnolla, mutta tunnistin niissä piilevän voiman yhtä totena kuin sanojenkin taian. Olin välttänyt sanoja tämän viillon aikana, sillä en tiennyt missä Kultaisen polku kulki, enkä tahtonut vaikuttaa siihen mitenkään. Numeroista olin kuitenkin ollut koko ajan tuskallisen tietoinen. Niinäkin päivinä, kun en vetänyt raksia seinääni, tiesin täsmälleen kuinka monta yötä oli vielä jäljellä.
Nyt katselin ensimmäistä kertaa taaksepäin. Silmäilin kudelmaa ja näin monien tekojen ja ajatusten ulottuneen loimilankoihin saakka. Olin päässyt pitkälle. Jokin minussa vastusti ajatusta palaamisesta vanhaan todellisuusluokkaan. Tämä irroittautuminen oli tehnyt minulle hyvää. Olin jättänyt harmaanmustan taakseni, päässyt taas lentoon. Korpinhiuksen ja Kukkasilmän langat olivat seikkaillessaan kiskoneet omani pois pohjalta, kirkastaneet kuvioni. Kuunvalossa siivet hohtivat hopeaa - eikö se riittäisi?
Silti katselin meitä kudelman historiassa ja silitin kuviomme kiiltävää pintaa varovasti. Siellä sisällä olivat vanhat tunteet, toiveet ja haaveet, mutta myös kestämätön suru ja sovittamattomat säröt. Mikään ei pakottaisi minua seitsemäntoista päivän jälkeen ottamaan neulaa käteen. Voisin hyvin jatkaa näin, ohuempana mutta onnellisempana.
Jossain kuvitelmieni taustalla hiljainen ääni muistutti minua siitä, etten ollut ainoa, jolla oli pääsy tähän teokseen. Olisi virhe luulla hallitsevansa sellaista, mitä ei kukaan yksinään omistanut. Kultaisella oli vähintään yhtä paljon oikeutta päättää omien lankojensa kuluista... käytti hän oikeutensa tai ei. Saatoin tehdä omat valintani, mutta en voinut tietää mitä muut päättäisivät.
Katseeni karkasi kudelmaan. Viillon takana häämötti kultaa ja hopeaa. Halusinko edes tietää? Halusinko valita? Entä jos tahdoin vain heittäytyä virtaan ja antaa ajan viedä mukanaan mihin ikinä se veisikään?
Seitsemäntoista päivää aikaa. Avasin silmäni ja jätin kudelman hohtamaan tajuntani takamaille. Kun huomioni jätti kuvion, alkoi lankani sen keskellä väreillä yön, kullan ja kuparin sävyissä.
Kaikilla valinnoilla oli hintansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti