Katselin, kun auringon varovainen hehku värjäsi hitaasti mäntyjen rungot punaisella kullallaan. Ilma oli kylmänkostea sateesta, mutta siinä leijaili myös tulevan päivän aavistuksenomainen lämpö. Taivaan halki lensi yksinäinen lintu. Se kiersi männyn muutaman kerran ja laskeutui sitten sen oksalle. Oksien lomasta tuli toinen lintu, joka pörhi höyheniään. Linnut lähestyivät toisiaan ja jäivät istumaan aamuauringon valaisemalle oksalle vierekkäin. Niiden siluetti näytti kauniilta pikkuhiljaa vaalenevaa taivasta vasten.
Tuulenvire sai minut havahtumaan ajatuksistani. Suljin silmäni ja vedin aamuyön tuoksua sisääni. Kudelman verkko piirtyi vaivihkaa mieleeni ja äkkiä käsissäni oli neula ja lankaa. Lanka oli niin haurasta ja hienoa, ettei sillä ollut vielä väriä. Se heijasteli auringon valoa ja menneen yön syvyyttä, mutta paljon siitä oli vielä määrittämättä. Varoen minä työnsin langan neulani silmään ja pistin sen lävitse viillon reunan. Oli aika ottaa taas todellisuudesta kiinni.
Sitä mukaa, kun lanka kuroi reikää umpeen, kietoutui sen ympärille toinen, hento mutta luja säie. Siinä säteili vastapuhjenneen ruusun vaalea puna ja jylhien kuusien ikivihreä. En tiennyt, minkä värin juuri ompelemani lanka ottaisi, mutta tiesin olevani taas kiinni oikeassa kuvassa.
Minä en tehnyt lankoja, enkä määrännyt niiden pituutta. Saatoin olla ainoastaan se, joka leikkasi langan, kun sen aika oli. Leikkaamisen lisäksi olin kuitenkin oppinut arvostamaan sitä, missä sain olla osallisena... enkä olisi luopunut siitä matkasta mistään hinnasta.
Avasin silmäni vuoden pisimpään päivään ja palasin takaisin sisälle väsyneenä, mutta onnellisena. Ulkona linnut painautuivat toisiaan vasten tiukemmin, nauttien auringon lämmittävistä säteistä. Kaiken taustalla kudelma hohti lempeästi ja langat menivät sinne, minne niiden pitikin. En nähnyt enää kuvaa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Tiesin, että se olisi kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti