En mä halua lyödä sua, se sanoi.
Minulla on tapana olla humalassa aina kun elämäni päänäyttelijät lausuvat käänteentekevimpiä vuorosanojaan. En ole enää ihan varma miten, mutta tuo lause muutti yhden huuruisen hetken kulun ihan kokonaan. Itkin sitä Korpinhiuksen sylissä, kunnes nukahdin kyyneleeni hänen hiuksiinsa takertuneina.
Kuvittelin, että se menisi niin kuin ennen. Kipu piirtää minuun rajan. Minä törmään rajaan. Minuun sattuu. Olen rajattu. Olen olemassa. Onnellisuus olemassaolosta kietoutuu kipuun ja tämä reaktioikiliikkuja keinuu sisälläni, kunnes kaikki paha on tullut ulos ja voin taas hengittää. Ulospäin tämä purkautuu usein itkuna ja sen myötä lopulta rentoutumisena.
En ole koskaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä silloin, kun minua kohtaan osoitetaan armoa. Seinän sijaan minun eteeni piirrettiin tila. Lupa. Paikka, jossa olla - joudun kuiskaamaan sen, koska en hyväksy sitä vieläkään - kaunis. Ei sellaisella muovisella ja halvalla tavalla, maalattuna ja naamioituna vaan kokonaisena, alastomana, minuna. Määrittelemättömänä, rajaamattomana. Ei niin tehdä.
Tai jos tehdäänkin, kieltäydyn ja satutan itse itseäni, jotta maailma olisi taas kohdallaan. Ymmärrättekö? Kyllä minua saa silittää, mutta älkää antako armoa, huutaa ihoni. Lihani nyökkää raivoisasti ja luuni hakkaavat hyväksyyntäänsä vasten lattiaa. Verikin kirkuu, tietämättä miksi, mutta tunnistaen, että siitä puhutaan.
Annoin itkun tulla sinä yönä, annoin Korpinhiuksen olla siinä ja hyväksyä, mutta aamun valjetessa minä pidin huolta siitä, että kipu oli läsnä minussa.
En ole valmis antamaan armon tulla, enhän minä edes osaa kuvitella miltä se tuntuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti