Enkelit eivät tahdo

"Miksi sinä aina rikot kaiken? Mikä sinut pistää potkimaan hajalle kaiken sen hyvän, mitä kohtaat?"

Häkellyin. Enkeli seisoi nyt aivan edessäni ja sen silmät katsoivat tiukasti omiini. Se näytti tavallista intensiivisemmältä ja sen äänessä oli ollut epätavallinen särö. Tuijotin sen pupilleissa tanssivia liekkejä sanomatta mitään. Tunsin äsken levällään olleiden siipieni vetäytyvän kasaan, kuin häpeissään. Olin huutanut sille. Kysynyt siitä, mitä he eivät minulle mielestäni tarjonneet, siitä mitä olin aina vailla, vaikka minulla piti muka olla kaikki, mitä tarvitsin. Kuvotus nousi kylkiä ja selkärankaa pitkin suuhuni. Hitaasti menneisyys vieri auki ajatuksissani ja käsitin, miten olin kerta toisensa jälkeen varmistanut, ettei onnellisuuteni ollut pysyvää. Omin käsin rikkonut jokaisen lupauksen, joka minulle oli tehty.

Huojuin paikoillani mitään näkemättä. Enkeli astui lähemmäs ja tunsin sen hengityksen kasvoillani. Ilmavirta sai silmäni kirvelemään.

"En tahdo satuttaa sinua. Sinun on ymmärrettävä omat tekosi. Niin on säädetty." Sen ääni oli lempeä. Äkkiä tajusin kyyneleiden valuvan poskilleni. Enkelin viileä käsi pyyhki ne pois. "Vain ymmärrys vapauttaa," se kuiskutti siipisulkiini vetäessään minut rintaansa vasten. "Tahdon, että olet vapaa."

Hiljaisuus putosi sen sanojen jälkeen väliimme. Värisin. Yritin luovia tunnemyrskystäni jonkinlaiseen suvantoon, sillä halusin ajatella sitä, mitä se oli juuri sanonut. Tahdon. Eivät enkelit tahtoneet. Yritin irroittautua sen sylistä, mutta jalkani pettivät. Löysin itseni polviltani sen edestä ja katsoin sen kauhistuneita kasvoja enää tuo yksi ajatus päässäni. Enkelit eivät tahdo.

Se vapisi silminnähtävästi tuijottaessaan minua. "Minä... tahdon," se kuiskasi.