persephone

murran granaattiomenan lohkon
ja syön rubiininpunaisina hehkuvat siemenet
yksi kerrallaan
hedelmän mehu valuu sormiani pitkin

nuolen sen käsistäni kuin se olisi pyhää verta
jolla pääsen pois tästä pimeydestä
kuoleman laaksosta jossa mikään ei kasva
vaikka tiedän että minua on huijattu

syömällä nuo verenpunaiset jalokivet
tuomitsen itseni tänne ikuiseen hämärään
ja elämä pakenee syvälle siementen sisään
uneksimaan keväästä
minun sisälleni muttei minuun

peili

näissä pimenevissä kuoleman ja elämän välissä olevissa päivissä
on toisinaan kummallisen kirkkaita hetkiä
joina kaikki ikään kuin pysähtyy
ja marraskuisen, harmaan aamun tylsä vihma
laajenee kuperaksi peiliksi
heijastaen ajatukset näkyville,
ulos rinnan unisesta hämärästä

ja minussa on äkkiä tilaa sanoille
ja ajalle, joka kiitävän hetken verran
ei ole musta, painava mörkö
vaan ystävä ja liittolainen

eikä yksinäinen, kelmeän keltaisessa keinovalossa kylpevä huone
ole vankila jossa odotan ylösnousemusta
jokapäiväisestä elämästäni, jonka minä vietän hautaamalla itseni
kaikkeen siihen pehmeään ja järjettömään ajanhukkaan,
jolla suojaudun peiliin katsomista vastaan

en tiedä miksen useammin siedä katsoa itseäni näin
koska tällaisina hetkinä minuus on kuultavampi ja kauniimpi
ja kaiken rajallisuus jotain itsestäänselvää ja melkein euforista
ja merkityksettömyydelläkin tuntuu olevan jokin suurempi merkitys

näissä hetkissä ja tässä tilassa tietoisuuteni ympärillä
suru ja kaipaus ovat jäätä, valoa ja kirkkaita säveliä
eikä ehkä haittaa, etten voi jakaa sitä kenellekään
tässä hiljaisuudessa minusta tulee se peili jota toisista etsin

falter

I'm looking for my maker

in the depths of space 

falling forever backwards in time

following a fading trace 

that which is not me 

is always missing

memories are useless here

reality's crumbling

my faith begins to falter

thoughts are not what they seem

does anything actually exist 

outside this android's dream

jumalan jättämä jälki

kutsun sitä avaruudeksi
sillä se tuntuu ei-miltään
ja sinne voisi kaatua selälleen
ja pudota loputtomiin

kutsun sitä kaipaukseksi
vaikken tiedä mitä edes kaipaan
se mikä minulta puuttuu
on kätketty sen tummaan syleilyyn

kutsun sitä maailmansieluksi
koska sen pohjalla kerran kulkiessani
minä kuulin sen kuiskivan tuhansilla kielillä
ja se tuli todeksi toisen silmien syvyydessä

kutsun sitä valtamereksi
sillä sinne mahtuu koko minun tunteideni skaala
kaikki se mikä on aina ollut liikaa
missään muualla

ja minä kutsun sitä kuolemaksi
sillä kun minä lopulta kuolen
pääsen taas sulautumaan sen kudokseen
enkä enää koskaan ole mitään vailla

täällä taas

hei, olen täällä taas
kirjoittamassa rakastumisesta

mutta oudoimmalta siinä,
että putoaa taas samaan kuoppaan
ei tunnu tämä tuttuuden tunne
vaan se, että tällä kertaa
jokin minussa ei pelkää

jokin sinussa pitää minut turvassa
enkä tarvitse enää
näitä muureja

kun lepään sinussa
on kuin kuulisin haavojen parantuvan
sydäntä melkein särkee se,
ettei siihen satu

joku ajatus
jossain taustalla
yrittää ihmetellä ja kyseenalaistaa
mutta se tuskin kuuluu
tämän pehmeyden keskellä

en taida edes välittää siitä,
että tämäkin päättyy joskus

ehkä olen ansainnut
olla hetken onnellinen