persephone

murran granaattiomenan lohkon
ja syön rubiininpunaisina hehkuvat siemenet
yksi kerrallaan
hedelmän mehu valuu sormiani pitkin

nuolen sen käsistäni kuin se olisi pyhää verta
jolla pääsen pois tästä pimeydestä
kuoleman laaksosta jossa mikään ei kasva
vaikka tiedän että minua on huijattu

syömällä nuo verenpunaiset jalokivet
tuomitsen itseni tänne ikuiseen hämärään
ja elämä pakenee syvälle siementen sisään
uneksimaan keväästä
minun sisälleni muttei minuun

peili

näissä pimenevissä kuoleman ja elämän välissä olevissa päivissä
on toisinaan kummallisen kirkkaita hetkiä
joina kaikki ikään kuin pysähtyy
ja marraskuisen, harmaan aamun tylsä vihma
laajenee kuperaksi peiliksi
heijastaen ajatukset näkyville,
ulos rinnan unisesta hämärästä

ja minussa on äkkiä tilaa sanoille
ja ajalle, joka kiitävän hetken verran
ei ole musta, painava mörkö
vaan ystävä ja liittolainen

eikä yksinäinen, kelmeän keltaisessa keinovalossa kylpevä huone
ole vankila jossa odotan ylösnousemusta
jokapäiväisestä elämästäni, jonka minä vietän hautaamalla itseni
kaikkeen siihen pehmeään ja järjettömään ajanhukkaan,
jolla suojaudun peiliin katsomista vastaan

en tiedä miksen useammin siedä katsoa itseäni näin
koska tällaisina hetkinä minuus on kuultavampi ja kauniimpi
ja kaiken rajallisuus jotain itsestäänselvää ja melkein euforista
ja merkityksettömyydelläkin tuntuu olevan jokin suurempi merkitys

näissä hetkissä ja tässä tilassa tietoisuuteni ympärillä
suru ja kaipaus ovat jäätä, valoa ja kirkkaita säveliä
eikä ehkä haittaa, etten voi jakaa sitä kenellekään
tässä hiljaisuudessa minusta tulee se peili jota toisista etsin