Olin kanssasi jossain kaiken ulkopuolella, turvassa, kaukana, hiljaisuudessa. Tiesin meitä ympäröivän tilan olevan pyöreä, vaikkei sen reunoja näkynytkään. Valkoinen usva pyörteili tietoisuuteni laitamilla ja jostain korkealta kupolikaton keskeltä virtasi valoa meidän yllemme. Muistan yksityiskohtia meistä makaamassa valkoisissa lakanoissa ja sinusta hymyilemässä.
Tajusin jo varhain näkeväni unta. Sinä laitoit kuitenkin sormesi huulilleni ja hymyilit taas. Tässä unessa, tässä paikassa oli aikaa ja tilaa mille vain. Meille. Muistan huolen puristaneen sisälläni, mutta sinä otit kädestäni kiinni ja vedit minut suihkulähteen luokse. Pesit kasvoni viileällä vedellä ja nauru kaikui marmoripylväiden välissä.
Sinulla oli siellä vanhanaikainen kirjapaino, jossa teit minulle sinetin. Siihen sinä kirjoitit kaikki ne pienet asiat, jotka eivät olleet varsinaisesti salaisuuksia, mutta joita et koskaan sanonut ääneen. Lopulta, kun symboli oli valmis, sinä painoit sen vihreällä musteella kermanvalkoiselle, hauraalle paperille. Annoit sen minulle, silmäsi hymyilivät ja kaikkialla oli valkoista valoa.
Se kesti monta päivää. Lopulta hyvin, hyvin hitaasti sinä laskit minut alas maailmaan. Annoit pääni laskeutua tyynylle ja suutelit ohimoitani jäähyväisiksi.
Ja sitten minä heräsin ja hymy koristi minun kasvojani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti