kirjoittamisesta

kirjoitan kirjoittamisesta
ei sanat taivu
ei lause asetu paikoilleen
en tahdo tunnustaa
on pakko kirjoittaa
voisin vain ripotella näitä runoja
sinne tänne aina silloin kun
on pakko
mutta mitään oikeaa en uskaltaisi sanoa
luin jostain että
taide on taidetta vain jos se voi
mennä hirvittävällä tavalla pieleen
kuulluksi tulemisen välttämättömyys
on vain vähän kamalampaa
kuin se, että joutuu nostamaan kätensä
ja puhumaan kaikkien edessä
lohdutan itseäni:
ainakin sanojen taakse pääsee piiloon
kirjoitan kirjoittamisesta
minä taivun
minä asetun paikoilleni
tunnustan
on pakko kirjoittaa

kuinka paljon

löydän itseni istumasta
keskeltä äänetöntä yötä
ajatukset aukeavat
sanat putoavat paikoilleen
hellyys täyttää kaikki säröt
pehmeällä valollaan
ja  itsekkyyden pyyhkii
pois hiljaisella lämmöllään

minä käsitän
taas vähän enemmän
kuinka paljon
oikeasti rakastan

hiekkatie ja tähtitaivas

hiekkatie ja tähtitaivas
sinun hahmosi pimeässä
helmoissani hento tuulenvire
tuoksussasi kesäyö
sinun huulesi minun huulillani
hengityksesi lämpimänä
viileässä yössä
nostan katseeni tähtiin
ja hengitän syvään
tätä hiljaista onnea
jos tähti nyt irrottaisi otteensa
ja lentäisi halki taivaan
toivoisin, ettei tämä hetki
loppuisi milloinkaan
mutta sinä et katso tähtiä
katsot vain syvälle silmiini sanoen
ettei ole mitään mitä tähdiltä toivoisit,
sillä sinulle kaikki on nyt tässä
minä päästän irti tähdistä
ja tartun sinun käsiisi
tässä elokuun hämärässä
minulla on kaikki mitä toivoisin

Saunan pukuhuoneessa

Istun pikkuruisessa saunan pukuhuoneessa, jossa on vain vaaleaa puupintaa ja räsymatto lattialla. Ikkunasta tulee vähän luonnonvaloa, muuten on hämärää. Saunan puolelta kuuluu tulen rätinää ja välillä pellin paukahduksia, ulkoa hento sateen ropina, lehtien kahina ja aavistuksenomainen jyrinä. Ukkonen on matkalla kaakkoon, mutta sillä ei ole kiire. Minulla on huivi kiedottuna päähän ja yllä mustikan tahraama hame. Jalat ovat paljaat, nostan ne penkille ja nojaan selkäni seinää vasten. Valonkajossa näkisi varmaan lukea, mutta kirja lepää vieressä avaamattomana. Annan katseeni vaeltaa ympärilläni ja hiljalleen se vie minut menneeseen, muihin saunoihin, koruttomiin pukuhuoneisiin ja hiljaisiin hetkiin.

Tämä tila, olipa se fyysisesti missä vain, henkii minulle menneisyyttä ja haikeutta. Rauhaa ja seesteisyyttä, suojapaikkaa, hetken hengähdystä... mutta myös menetystä.

Varhaisin muistoni puusaunasta on kummitätini talon vanhasta piharakennuksesta, liekö tuo ollut navetta joskus sotien jälkeen. Suurta muuripataa piti varoa. Hiukset pestiin saavissa ja valoa tuli vain ikkunasta. Yksin en tainnut koskaan siinä saunassa olla, ellen sitten leikeissäni. Enää sinne ei pääse, talo on myyty ja muuripata haljennut vanhuuttaan.

Toinen muisto on alle kymmenen vuoden takaa. Päivärinnan sauna oli minulle paitsi hoivan ja huolenpidon myös työn paikka. Rakensin siellä monta shamaanirumpua yrttisaunojen ja peruspeseytymisten ohella. Muistan istuneeni saunan jälkeen iho höyryten pienen pukuhuoneen penkillä katsellen, kuinka vesipisarat putoilivat raollaan olevan ulko-oven karmista. Muistan talvisen ilman kylmyyden ja saunan lämmön sekoittumisen, kylmän betonilattian ja penkin kiikkeryyden. Sinnekään tuskin enää menen, suhde on päättynyt ja sen kautta kesäpaikka siirtynyt historiaan sekin.

Kolmas muisto on tästä saunasta. En ollut yksin. Hymy nousee huulille, kun muistelen. Sanat putoilevat lattialle ja katoavat lautojen rakoihin. En varmaan enää leiki kielen koukeroilla tai kerää rannasta ruokoja siinä seurassa, mutta sentään istun tässä yhä.

Tämänkin hetken tiedän muuttuvan muistoksi. Tämä ei ole minun paikkani vaan täälläkin olen vieraana, lainaamassa kesää, joka ei minulle enää kuulu. Ei tämä kerta ehkä viimeinen ole, mutta tunnen jo tarinan kaaren. Ennemmin tai myöhemmin istun toisen saunan eteisessä tekemässä taas uutta suojaista hetkeä maailmaan, joka ei minun kohdallani taida koskaan oppia pysymään paikoillaan.

Tuomittu kulkemaan, kenties, mutta juuri nyt osaan arvostaa sitäkin. Haikeus leijailee ilmassa, jonka hitaasta lämpenemisestä arvaan saunan olevan pian kyllin kuuma. Kohta lyön löylyt kiukaalle ja annan lämmön levitä lihaksiini. Kohta käyn sukeltamassa kaislojen keskelle ja kohta kuivaan hiuksiani tässä räsymatolla seisten. Kohta olen valmis lähtöön, kohta lähden taas.

Mutten ihan vielä.

Kalleinta mitä tiedän

Vieläkin se vavahtelee minussa
Järisyttää maailmaani
Mutta ei niin kuin luonnonvoima
Eikä mikään mullistus
Vaan niin kuin silitys
iskusta säikähtäneellä iholla
Niin kuin suudelma siellä,
missä hiljattain kasvoi vain lyöntejä
Niin kuin hento heilahdus oksalla,
jolta lintu juuri lehahti lentoon

Päivä päivältä se lentää takaisin sisääni
Välittämättä muureista, joita pelostani rakennan
Vääjäämättä sortumaan

Ei se minuun mahdu,
se on suurempi mitään
Kalleinta, mitä osaan kuvitella
Mahdotonta arvottaa millään minkä tunnen
Se lentää taas sisään
ja minä vavahtelen
jälleen sortuvat yhdet muurit
siellä missä se levähtää

Tärisen raunioiden keskellä
Hiljalleen ymmärrän
Ei sitä varten voi mitään rakentaa
Se on tehty lentämään
Ja se tahtoo myös minun
Lopultakin liitävän