Istun pikkuruisessa saunan pukuhuoneessa, jossa on vain vaaleaa puupintaa ja räsymatto lattialla. Ikkunasta tulee vähän luonnonvaloa, muuten on hämärää. Saunan puolelta kuuluu tulen rätinää ja välillä pellin paukahduksia, ulkoa hento sateen ropina, lehtien kahina ja aavistuksenomainen jyrinä. Ukkonen on matkalla kaakkoon, mutta sillä ei ole kiire. Minulla on huivi kiedottuna päähän ja yllä mustikan tahraama hame. Jalat ovat paljaat, nostan ne penkille ja nojaan selkäni seinää vasten. Valonkajossa näkisi varmaan lukea, mutta kirja lepää vieressä avaamattomana. Annan katseeni vaeltaa ympärilläni ja hiljalleen se vie minut menneeseen, muihin saunoihin, koruttomiin pukuhuoneisiin ja hiljaisiin hetkiin.
Tämä tila, olipa se fyysisesti missä vain, henkii minulle menneisyyttä ja haikeutta. Rauhaa ja seesteisyyttä, suojapaikkaa, hetken hengähdystä... mutta myös menetystä.
Varhaisin muistoni puusaunasta on kummitätini talon vanhasta piharakennuksesta, liekö tuo ollut navetta joskus sotien jälkeen. Suurta muuripataa piti varoa. Hiukset pestiin saavissa ja valoa tuli vain ikkunasta. Yksin en tainnut koskaan siinä saunassa olla, ellen sitten leikeissäni. Enää sinne ei pääse, talo on myyty ja muuripata haljennut vanhuuttaan.
Toinen muisto on alle kymmenen vuoden takaa. Päivärinnan sauna oli minulle paitsi hoivan ja huolenpidon myös työn paikka. Rakensin siellä monta shamaanirumpua yrttisaunojen ja peruspeseytymisten ohella. Muistan istuneeni saunan jälkeen iho höyryten pienen pukuhuoneen penkillä katsellen, kuinka vesipisarat putoilivat raollaan olevan ulko-oven karmista. Muistan talvisen ilman kylmyyden ja saunan lämmön sekoittumisen, kylmän betonilattian ja penkin kiikkeryyden. Sinnekään tuskin enää menen, suhde on päättynyt ja sen kautta kesäpaikka siirtynyt historiaan sekin.
Kolmas muisto on tästä saunasta. En ollut yksin. Hymy nousee huulille, kun muistelen. Sanat putoilevat lattialle ja katoavat lautojen rakoihin. En varmaan enää leiki kielen koukeroilla tai kerää rannasta ruokoja siinä seurassa, mutta sentään istun tässä yhä.
Tämänkin hetken tiedän muuttuvan muistoksi. Tämä ei ole minun paikkani vaan täälläkin olen vieraana, lainaamassa kesää, joka ei minulle enää kuulu. Ei tämä kerta ehkä viimeinen ole, mutta tunnen jo tarinan kaaren. Ennemmin tai myöhemmin istun toisen saunan eteisessä tekemässä taas uutta suojaista hetkeä maailmaan, joka ei minun kohdallani taida koskaan oppia pysymään paikoillaan.
Tuomittu kulkemaan, kenties, mutta juuri nyt osaan arvostaa sitäkin. Haikeus leijailee ilmassa, jonka hitaasta lämpenemisestä arvaan saunan olevan pian kyllin kuuma. Kohta lyön löylyt kiukaalle ja annan lämmön levitä lihaksiini. Kohta käyn sukeltamassa kaislojen keskelle ja kohta kuivaan hiuksiani tässä räsymatolla seisten. Kohta olen valmis lähtöön, kohta lähden taas.
Mutten ihan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti