"Miksi minun elämäni on niin täynnä hyviä ihmisiä? Miksi minusta välitetään niin paljon? Enhän minä ole tehnyt mitään..." sain lopulta soperreltua mielessäni kiertäneen ajatuksen sanoiksi. Se ei katsonut minuun päin, mutta arvasin suupielten kääntyvän vinoon hymyyn. "...ansaitaksesi sen?" Ääni oli toruva, mutta lempeä. "Tiedäthän sinä, ei hyvyyttä ansaita. Se tulee ihmisten sisimmästä ja kertoo heistä enemmän kuin sinusta."
Puristin kylmää metallikaidetta ja huokaisin. Odottamatta se jatkoi:
"Heidän paljoutensa - loppumattomuutensa, jos sallit - on meidän tapamme pyytää anteeksi. Uudelleen ja uudelleen." Enkelin ääni oli hauras kuin riite lammikoiden pinnalla tänä aamuna, ensimmäisen pakkasyön jäljiltä. Hän käänsi katseensa pois kaupungin valomerestä ja katsoi minua totisena. Minä värisin. Tuntui kuin syysillan kylmyys olisi hiipinyt ihoni alle vain kohdatakseen siellä virtaavan sulan kullan, jota enkelin katse minuun valoi. Kylmyys pakeni ja lämpö aaltoili minussa niin, etten saanut henkeä.
"Me emme voi ottaa pois sitä taakkaa, jonka olet ottanut kantaaksesi. Kohtalo, johon sinut on sidottu on vahvempi meitä, sillä meillä ei ole vapautta valita. Me voimme kuitenkin kulkea vierelläsi minne menetkin ja täyttää kaikki säröt tiessäsi kultaisella valollamme. Me voimme suojata sinua siivillämme ja kannatella sinua maailman tuulissa." Enkeli oli ryhdistäytynyt ja sen silmät läikehtivät. "Me emme voi antaa sinulle sitä, mitä eniten kaipaat, mutta mitään muuta sinulta ei koskaan tule puuttuman," se lausui selvästi jo tietoisena omasta mahtipontisuudestaan, mutta kykenemättä lopettamaan. Enkelin ääni soi taivaalla ja kimpoili raskaista pilvistä, vaikka se ei vieläkään puhunut kovaan ääneen:
"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."
Hengästyneenä ja kuin psalmista juopuneena se vaikeni. Nielaisin. "Minä en vieläkään ymmärrä, miksi minä." Tiesin kuulostavani typerältä, mutta nyt minun oli pakko jatkaa: "Enhän minä edes usko teihin." "Tiedän. Siksi minä olenkin täällä," se hymyili lohduttavaa ilmettä tapaillen. "Meitä odotetaan toisaalla - tule."
Enkeli nosti minut syliinsä vaivattomasti kuin lapsen ja yhdessä me kohosimme kaupungin ylle hiljalleen syntyvän sumun suojaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti