auringon säteet naulitsevat pölyn paikoilleen
ja tämä hetki lepää hiljaa odottaen iltaa
minun mieleni ensin sinkoilee
yrittää täyttää itseään
mutta rauhoittuu sitten
illan, auringon ja pölyn painoon
se katsoo hiljaa käsiään
lihan peilistä ei näy mitään
mitä en jo tietäisi:
sydämellä on taas siivet
mutten tahtoisi antaa sen lentää
koska ei se minun tahdostani koskaan
levitä kultaisia siipiään
vain toiseus sen herättää
korkeuksiin liitämään
ja minä haluaisin oppia olemaan minä
joka itsensä todeksi tekee
joka lentää itsenään
ja jonka auringonsäteet naulitsevat
ikuisuuteen paikoilleen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti