Sen sijaan, että se imisi minut mukanaan omaan maailmaansa, se ottaa minut hyvin varoen. Aluksi en lämpene juurikaan, vaikka luotankin siihen ja sen vetovoimaan täysin - tämä ei ole ensimmäinen kertamme. Antaudun sille hitaasti, kuin säästellen. Tahdon nauttia jokaisesta hetkestä, maistella tunnelmaa viimeiseen pisaraan. Tunnen jokaisen liikkeen sormenpäissäni ja huuleni liikkuvat sen tahdissa.
Kun se lopulta koskettaa minua kunnolla, tunnen jossain sisimmässäni värähdyksen ja tiedän olevani oikealla tiellä. Tietyn pisteen jälkeen en kykene enää edes lopettamaan vaan minun on saatava se kokonaan, kerralla, loppuun asti. Jokainen silmänräpäys on täydellinen, mutta tunnistan itsessäni jo ahneuden, nälän. Joudun hillitsimään itseäni, etten nielaise kaikkea kerralla. Tahdon yhä maistaa kaiken.
Se avaa minut kuin nupullaan olevan kukan. Terälehti kerrallaan se kuorii suojukseni ja rentouttaa muurit, jotka jännitän maailmaa vastaan. Mielikuvat muuttuvat kosketuksiksi, kunnes karheus sormenpäissäni on ainoa kosketus fyysiseen maailmaan. Elän ja hengitän sen maailmassa kuin en koskaan olisi muualla ollutkaan samalla, kun se liikkuu sisälläni luoden sinne kokonaan uuden tilan. En ole enää lukossa, ahdas ja irrallaan. Tunnen niin raastavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta sen kanssa, että itku alkaa rakentua särkevässä sydämessäni.
Parhaasta tahdostani huolimatta ahmin sen viimeiset hetket ahneesti, yksityiskohtia maistamatta. Se loppuu täydellisesti - tietenkin - ja kehäksi viimein piirtyvä kaari saa minut hyrisemään.
Kun se on lopussa, hengähdän aivan olisin pitkäänkin pidättänyt ilmaa. Olen niin auki, että se sattuu. Puristan sen lujasti rintaani vasten ja annan itkun tulla. Olen hetken ollut yhtä ja nyt olen taas erillään, eikä mieleni aivan jaksa käsittää tämän aaltoilun valtavuutta. Sydän on vereslihalla, mutta niin täynnä. Kyyneleeni putoilevat sisäisen kivun ja onnen ristiaallokkoon ja minä olen rauhassa, vaikka koko kehoni vavahteleekin niiden voimasta.
Itkun laannuttua ja hengityksen tasaannuttua lepään pehmeässä väsymyksessäni. Sormeni silittävät kirjan sileää pintaa ja hymyilen. Katseeni vaeltaa kirjahyllyyn huoneen toisella puolella ja rakkaus valtaa mieleni äkkiä kuin valonsäde pilviseltä taivaalta. Rakastan niitä kaikkia niin paljon. Kaikki eivät tietenkään puhu kanssani samaa kieltä niin kuin tämä, mutta jokainen niistä avaa minut omalla tavallaan. Jotkut pehmeästi hyväillen, toiset vaativasti imien. Kiedon käteni kirjani ympärille uudestaan ja käperryn nojatuoliin syvemmälle. Lepään tässä vielä ihan hetken, jälkilämmössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti