Päivä oli ollut kaiken kaikkiaan vain huono. Kello oli yli puolenyön, mutta yhtään ei olisi väsyttänyt. Katselin Korpinhiuksen höpötystä kelmeällä näytölläni ja selasin Spotifyn tarjontaa kokematta mitään kiinnostusta kumpaankaan. Miksi olin ajatellut, että silläkään olisi mitään väliä? En muistanut. Juuri millään ei tuntunut tänään olevan väliä. Edes musiikki ei tuonut helpotusta.
Olin pesemässä hampaita, kun vessan katossa olevasta tuuletusaukosta kantautui jyrinää. Jähmetyin hetkeksi kuuntelemaan hammasharja suussani. Maailma oli hiljainen, edes naapureilta ei kantautunut ääniä. Pesin hampaat loppuun, kiedoin aamutakin tiukemmin ympärilleni ja sammutin valot olohuoneesta. Samassa ulkona välähti ja sitä seurasi matala jyrähdys. Avasin oven takapihalle ja astelin terassille, odottaen lautojen olevan märkiä. Jalkani eivät kuitenkaan kastuneet, vaikka ympärilläni kuuluikin tipahtelevien pisaroiden keveä marssi.
Välähti taas. Tällä kertaa jyrinää sai odottaa pidempään, mutta kun se alkoi, tunsin tyytyväisyyden kipinöivän selkärangassani. Taivaankansi kumisi pitkään, melkein minuutin. Hymyilin itsekseni. Jostain kauempaa kuului rastaiden huutoa.
Aamutakki valahti nurmikkoon ja annoin tuulen sivellä lämmintä ihoani. Venyttelin ja nuuhkin ilmaa. Yö oli raskas vastaleikatun ruohon ja kukkivien istutusten tuoksusta. Sähkö väreili ilmassa ja kohottauduin varpailleni. Seuraava välähdys.
Kun violetinharmaa taivas jyrisi seuraavan kerran, olin jo ilmassa. Korkeammalla tunsin, kuinka raskaat sadepisarat iskeytyivät siipiini. Enää sillä ei ollut väliä. Minulla ei ollut väliä. Annoin tuulenvireen ohjata lentoani ja jokaisen siiveniskun myötä unohdin vähän lisää.
Keskellä pilviä, salamoinnin lomassa se tanssahteli jyrinän tahdissa. Mustanharmaat sulat piiskasivat taivasta ja jossain pienen, kiivaasti lyövän sydämen pohjalla minä annoin itseni hukkua ukkosen lentoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti