Avasin luukun, josta näkyi pala Korpinhiuksen tarinaa. Paljastui, että siellä oli muutakin. Ehkä joskus tulee vielä lisää.
Se kietoi kätensä ympärilleni luontevasti ihan kuin tekisi sen tuhannetta kertaa. Painoin kasvoni sen hihaa vasten ja hengitin savun tuoksua sisääni. Tunsin, kuinka hiki alkoi valua villapaitani alla, mutta en liikahtanutkaan. Olkoon liian lämmintä. Sylissä oleminen oli sen arvoista ja tiesin Korpinhiuksen katsovan huoneen toiselta puolen.
---
Yö oli jo pitkällä. Se näytti epävarmalta, enkä minäkään tiennyt halusinko sen viereen oikeasti. Se tuntui hyvältä ja vaivattomalta, mutta todellisuudessa kaipasin Korpinhiuksen sylissä nukkumista enemmän. Muistutin itseäni, etten saanut tottua poikaan liikaa ja kävelin päättäväisesti sohvan viereen. Hymyilin sille ja kysyin, mahtuisiko sohvalle kaksi nukkujaa. Se naurahti ja ehdotti, että katsotaan. Nopealla kädenliikkeellä pudotin housuni alas ja sukelsin sen viereen viltin alle. Lämmin, metsäntuoksuinen ja niin kummallisen luonteva. Se kiskoi huopaa ylleni ja kietoi kätensä vyötäröni ympäri. Painoin poskeni sen rintaa vasten ja hengitin syvään. Tämä olisi hyvä.
---
Aamulla yritin nousta niin, etten herättäisi sitä. Se havahtui kuitenkin ja hymyilin pikaisesti ennen katoamistani huoneesta. Aamupäivä meni puuhatessa ja ihmisiä oli liikaa, että olisin osannut mennä juttelemaan sille. Lopulta seurasin sitä tupakalle ja se näytti ilahtuvan. Puhuimme peikoista ja jotenkin se sai oloni tuntumaan turvalliselta. Tarvitsin elämääni lisää tällaista. Liittolaisia. Kun lähdön aika koitti, halasi se minua pitkään ja lämpimästi. Nimesin sen mielessäni Peikonsyliksi, hymyilin ja ehdotin, että tulisin käymään joskus. Se näytti hiukan huvittuneelta ja virnistin. Toisinaan osasin edetä hitaasti. Enkä minä oikeastaan edes halunnut siitä mitään.
Se vain tuntui hyvältä. Ei niin hyvältä kuin ne kaksi, mutta ainakaan en menettäisi kaikkea kerralla, kun tämä tyven väistyisi myrskyn tieltä. Vedin auton oven kiinni ja Korpinhius kietoi kätensä ympärilleni. Sen kädet olivat pehmeät ja äkkiä halusin suudella sitä. Suljin silmäni ja nojasin otsaani kuskin penkkiin. Vielä vähän aikaa, rukoilin.
En tiedä ketä. Vanhat jumalat eivät kuulleet eikä uusia vielä ollut - tai jos olikin, en tiennyt niiden nimiä. Minulla oli vain tarinoita, eikä tämä ollut vielä tarpeeksi pitkällä muovattavaksi. En tiennyt senkään nimeä ja ilman nimeä... niin. Ilman nimeä se oli villi.
Ehkä minä halusinkin sen olevan. Nojauduin taaksepäin ja hengitin Korpinhiuksen tuoksua sisääni. Olkoon villi, vielä vähän aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti