Puolen tunnin päästä korpinsulka lojui kuin unohdettuna edessäni. Se oli saanut seurakseen nyörinpätkiä, pari muuta sulkaa, helmiä - kaikenlaista. Niin monen vuoden aikana sitä ehtii kerätä hiuksiinsa melkoisen määrän muistoja. Lopulta kuitenkin kaikki oli irti. Katselin itseäni kylpyhuoneen peilistä ja hymyilin. Ei aivan kaikki.
Saksien ääni oli kuin rouskaisu. Aivan kuin jokin olisi haukannut minusta sen, minkä halusin antaa pois. Käteni hikosivat, mutta päättäväisesti leikkasin lisää. Suortuvat putoilivat olkapäilleni, paljaille rinnoilleni, lattialle. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta jokaisen rouskaisun jälkeen tunsin oloni kevyemmäksi, vapaammaksi. Lopulta leikkasin niin halukkaasti, etten olisi halunnut lopettaa. Viimein sakset eivät kuitenkaan enää saaneet mitään irti, joten otin isältä perinnöksi jääneen partaveitsen ja annoin sen kylmän terän suudella ohimoani.
Tuntien kuluttua pääni oli täysin paljas. Istuin väsyneenä alas jakkaralle ja kosketin kaljua epäuskoisen ilahtuneena. Ne todella olivat poissa.
Muistot olivat poissa. Saatoin edelleen tavoittaa ne, jos kurotin ajatuksillani menneeseen, mutta yksikään niistä ei painanut päätäni. Niskani kohosi kuin joutsenen, ylös, kohti valoa. Katsoin peiliin uudestaan ja tarkensin silmäni auranäölle. Valon määrä sai minut hätkähtämään. Tiesin olevani tekemisissä vanhan magian kanssa, mutta kuten aina, uskoin vasta kun itse näin.
Lopullisesti uskoin, kun samana yönä takapihan suojassa levitin käteni ja ihoni läpi puskeva sulkapeite hohti mustanharmaan sijaan hopeanvalkeana.
