ihon alla

minä olen pelkkiä hampaita
minä olen irtonaista ihoa
minä olen myrkkyä,
joka tihkuu läpi kaikesta
älä kosketa
älä tule lähelle
etkö ymmärrä
minä tahdon
satuttaa sinua
jos jäät siihen
minä myrkytän sinutkin
jos jäät siihen
ryömin ihosi alle
jos jäät siihen
minä revin käteni irti
etteivät ne sinua satuttaisi

eikä kuolema enää omista minua

Minä rakastuin kevään raivotessa
väkivaltaista vihreää
lehdet tuskin pysyivät suonissaan
kun ne kurkottivat kiihkeinä aurinkoon
Niistä lehdistä kasvoi puu
ja sen oksille vielä kosteille
asettui rakkaus kuin lintu
Suudelma suudelmalta
minä hukuin sinun silmiisi
ja sukelsin puun latvasta
aamuyön hiljaisuuteen
Kesän lämmössä minä lopulta
rakastin niin kuin kuolemaa
ei enää edes olisi

Nyt on syksy ja kuolema
on totta taas
Tässä minä olen ja rakastun sinuun
uudelleen ja uudelleen
Tässä minä olen ja rakastan sinua
mutten enää kuin hukkuva
Tässä minä olen ja rakastan sinua

eikä kuolema
enää omista minua

hetken olen kolmentoista

tuskallisempaa kuin sydämen aukeaminen
on kun se käpertyy takaisin kiinni
ja kynnet pureutuvat rinnan lihaan
niin kuin paha, joka ei koskaan päästä irti

hetken olen kolmentoista
ja kolmekymmentä
hetken näen sisään
ja sitten suljen ikkunan

tuskallisempaa kuin lapsuuden loppuminen
on sen muistaminen
ja kynnet pureutuvat rinnan lihaan
niin kuin ikävä, joka ei koskaan päästä irti

kultainen ovi

minä suljin
sen paikan sydämessäni
joka oli tehty vain sinulle
heitin avaimen tuleen
ja kävelin pois

sydän on auki taas
se lentää siivillä
sateenkaaren värisillä
mutta tuo kultainen ovi
pysyy vielä kiinni

suutelen kaulaasi aamulla
kiedot kätesi ympärilleni
ja nousevan auringon
kultaisissa säteissä
kuulen kuinka saranat
hiljaa huokaavat

nojaan selkääni
suljettuun oveeni
kuuntelen hengitystäsi
oletko todella
oveni takana
vai kuljetko tästä vain
ohikulkumatkalla