rukous

ole minulle kevät
ole valo ja lämpö
ole usko parempaan

minulla on tämä syksy
pimeys ja kylmyys
pettymys maailmaan

ole valoa siellä
missä vain varjot vaeltaa
ole keidas uupuneelle
matkaajalle
joka tummien varjojen maasta
koettaa löytää tiensä pois

muistuta minua
olen elossa

Jäljet

Lasken laatikon pohjalle
haalistuneet haaveet
tyhjien lupausten viereen
peittelen ne toiveisiin,
jotka eivät pehmennä
enää mitään

On tunteita
joista en ole varma
ovatko ne sinun
vai minun
vai enää kummankaan

aika ajoi ohi näiden peittojen
eikä niiden alla nuku enää kukaan

Riisun tyhjäksi tätä taloa
pala kerrallaan
riisun sinua pois

Onko helpompaa olla
se joka lähtee
vai se, joka omin käsin
purkaa yhden elämän

Lähtijä joutuu tyhjin käsin kulkemaan
Se joka jää,
                              jäljet yksin siivoaa

ikaros

auringon säteet naulitsevat pölyn paikoilleen
ja tämä hetki lepää hiljaa odottaen iltaa
minun mieleni ensin sinkoilee
yrittää täyttää itseään
mutta rauhoittuu sitten
                                      illan, auringon ja pölyn painoon
se katsoo hiljaa käsiään
lihan peilistä ei näy mitään
mitä en jo tietäisi:

sydämellä on taas siivet
mutten tahtoisi antaa sen lentää
koska ei se minun tahdostani koskaan
levitä kultaisia siipiään
vain toiseus sen herättää
korkeuksiin liitämään

ja minä haluaisin oppia olemaan minä
joka itsensä todeksi tekee
joka lentää itsenään
ja jonka auringonsäteet naulitsevat
ikuisuuteen paikoilleen

riippusillalla

seison keskellä riippusiltaa
se on levitetty välille taivaan ja maan
se tuulten armoilla heilahtaa
sitä pitkin pääsee minne vaan

minä seison jähmettyneenä
pelko pitää minua otteessaan
syvyyksien yllä pienenä
en uskalla astua askeltakaan

sinun äänesi kaikuu taivaalla
et ole menossa minnekään
olet silta taivaan kaarella
olet maisema mielettömyydessään

pelkään ettei tätä kaikkea ole olemassakaan
seison keskellä riippusiltaa matkalla
                                                ei minnekään

Kesän kynnyksellä

Poutapilvet vaeltavat matalalla

pilvirihmat perässään kuin laahuksina

ne kahlaavat halki mehevän vihreän maan

Kesän tuoksu iskee kasvoihin

melkein väkivalloin

se ensin minut tyrmää

sitten lempeästi silittää

Sydän ei voi käsittää

Se kokonainen on ja sykkii taas

tahtiin maailman

Sen tauoissa soi hiljainen laulu maan

ja minä jään

maan sydäntä kuuntelemaan

Jalokivimeri

Kuljimme tulvaporteista syvälle

minun sieluni pohjalle

Meren alle, avaruuden laitamille

Valtameriakvaarion pohjalla

seisoimme ja tunsimme

kuinka vesimassojen valtavuus

lepäsi viileän painavana yllämme

Sen kylmyys mielen rauhoitti

ja ympärillä kaareutuva avaruus

kaikki kysymykset hiljensi

Käsi sinun kädessäsi katsoin

hetken alastonta maailmaa

ja vastauksen hetki soi

kuin äärimmilleen venytetty tauko

kahden sävelen välissä

Sen hiljaisuudessa toiseus muuttui

peilinsirpaleesta sinun silmiesi

jalokivimereksi,

jossa kaksi loputtoman yksinäistä

minää hetken aikaa

koskettivat toisiaan

valtameri

se kipinöi jäsenissä
kuin aavesärky jossakin,
mitä ei enää ole
se saa hehkun syttymään
sinne missä piti olla vain tyhjää

katson läpi liekkien
en tiennyt edes etsiväni
silti löydän itseni hukkumasta
savun ja kuumuuden keskeltä

äkkiä on tulen takana meri
ja sen mittaamaton syvyys
tyrskyjen tanssi jähmettyy
vuoksi ja luode vaihtuvat
silmänräpäyksessä

tulta minä osaan varoa
mutta vettä en osannut odottaa
sinun silmissäsi myrskyää

valtameri

ja äkkiä minä, vedentuoma,
huomaan, että pelkään uida