kellonsoitto

minä luin runoja
ja samassa minulle vastasi sydämeni kieli
oli kuin sieluni portilla
olisi soitettu lukemattomia kelloja
ne soivat syvinä pronssinsävyisinä
ja keveänä kuparina
hopeiset helkähtivät ja
minä soin niille takaisin
kuin pölyinen kulho
jossa ei ole vuosiin ollut vettä

kuljen kuitenkin

tänään minä otan esiin sulkakynäni
ja kirjoitan taas itselleni
avaan mustepullon sinetin
enää en kirjoita verelläni
sormenpäissä paperin karheus
suussa kahvi ja kauramaito
ulkona paistaa kevään aurinko
musiikki virtaa huoneessani
niin kuin joki, joka huuhtoo talven pois
olen tässä, olen itsessäni,
näen valon taas silmissäni
minä en tarvitse kalliota
en rakenna pysyvää perustaa
minä seison joessa
joskus muste veden tummentaa
vaan sanat virtaavat
vaikken liikkuisikaan
kuljen kuitenkin
minä kuljen kuitenkin