soitan hiljaa

Tahtoisin kirjoittaa tästä tunteesta sanoilla, joita et ymmärrä. Tahtoisin asettaa itseni ulkopuolelle sen, miten saat sisimpäni sointumaan, mutta sinua en sillä tohdi vaivata. Tahtoisin koko maailman näkevän, millaisen tarinan voisin kirjoittaa, mutta sinun en soisi silmiäsi sanoillani rasittavan.

En kirjoita tunteesta, en ajatusten riekaleista, enkä hymystäkään. Kirjoitan vain kirjoittamisen tarpeesta, ilmaisusta, joka alati hakee muotoa. Kirjoittamasta päästyäni otan kitaran syliini ja tapailen säveliä, joilla kuvittaa sisällä läikkyvä lämpö, sillä vaikka minussa on mahdoton jano tulla ymmärretyksi, ymmärrän minä enemmän.

Ymmärrän, että joskus täytyy vain soittaa hiljaa ja pitää suunsa kiinni.

Musta on väistymässä talven tieltä
aistin jo lumen hiuksissaan
Kesän kukkaset ovat vain muisto
sidon ne ohimoilleni
ja käyn nukkumaan terälehtiin
Kulta kimaltaa ikkunalasissa
saa sitä katsella,
kunhan lupaa ettei koske
Asettelen itseni pienemmäksi
vedän ruusuviltin ylleni
jos olen oikein huomaamaton,
annatte minun hengittää teistä
aina ohikulkiessa
jos lupaan etten hiiskahdakaan
annatte minun hengittää teissä
vain ohikulkiessa

Pakkasyön jälkeen

Tänä aamuna maa oli peittynyt jäähän
astelin varovaisin askelin huurteisessa maailmassa
hengitykseni höyrysi aamuauringon säteissä
kukkaset kantoivat kuolemansa kauniina

Kuinka ne pitävätkin päänsä pystyssä,
vaikka niillä ei ole mitään mahdollisuuksia?

Oli aivan hiljaista
ja minä kuuntelin, kuinka vaahteranlehdet
yksi kerrallaan irrottivat otteensa oksastaan
ja hitaasti leijailivat maahan

Kuinka ne osaavatkin vain päästää irti,
kun niiden aika on tullut?

Päivän mittaan aurinko lämmitti maan
ja sulatti riitteen kaiken yltä
kukat nostivat kasvonsa lämpöä kohti
ja vaahteranlehdet säkenöivät syysväreissään,
kieppuen ilman halki kohti loppuaan.

Katselin, kun ne nauttivat viimeisestä päivästään
ja mietin, miksen ole kuin kuoleva kukka
miksen lennä kuin kellastuva lehti
Miksi ne saavat luopua ja kuolla
ja minä jään pimeään seisomaan?