tulen äärellä

Huoneeni koleat
hengitys huuruaa
ikkunoissa kiipeilevät
kuuran hyiset köynnökset

Käyn kivilattialle kumaraan
ja tuijotan tulisijaan tummaan
Kasvoillani kosketus eilisen lämmön
kun tuhkaa toivoen tunnustan

Hitaasti, kuin varoen
asettelen puut toisiaan vasten
vuolen koivuhalosta kiehiset
taittelen tuohet tulelle tarpeiksi

Talvi tekee tuloaan
enkä ilman tultasi täällä
kestä pätö päivääkään
selviä syksyn sateistakaan

Kipinän isken
isken toisenkin
huulillani rukouksen
sydämellä siunauksen:

"Tule tuhka tuleksi taas
herkeä hiili hehkumahan
mykästä mustuudestasi
nouse liekki liehumahan

Syty sammuvainen
Lämpiä lauhtuvainen
Pala pohtivainen
Loimua liekkiäinen"


-


Istun itku seuranani
vannon valkealle valani:
syty syke suloisesti
lainaa luoja lämpöäsi
sydän synkkä sulattele.
niin mä lupaan loitsullani
ikinä kuuna päivänä
anna en liekkisi lähteä
tahi valkeasi vähentyä
Ikinä kuuna päivänä
en kylmää kutsu kotiimme
tai kaunaa kattomme alle

Ei minulta mitään puutu

Katselin syksyistä kaupunkia alapuolellamme. Oli jo pimeää, mutta kaikkialla loistivat katulamput, mainoskyltit ja loisteputket. Ei satanut vettä, mutta ilma, jota vedin sisääni oli kosteaa. Kaiteeseen oli liimautunut punertava vaahteranlehti.

"Miksi minun elämäni on niin täynnä hyviä ihmisiä? Miksi minusta välitetään niin paljon? Enhän minä ole tehnyt mitään..." sain lopulta soperreltua mielessäni kiertäneen ajatuksen sanoiksi. Se ei katsonut minuun päin, mutta arvasin suupielten kääntyvän vinoon hymyyn. "...ansaitaksesi sen?" Ääni oli toruva, mutta lempeä. "Tiedäthän sinä, ei hyvyyttä ansaita. Se tulee ihmisten sisimmästä ja kertoo heistä enemmän kuin sinusta."

Puristin kylmää metallikaidetta ja huokaisin. Odottamatta se jatkoi:

"Heidän paljoutensa - loppumattomuutensa, jos sallit - on meidän tapamme pyytää anteeksi. Uudelleen ja uudelleen." Enkelin ääni oli hauras kuin riite lammikoiden pinnalla tänä aamuna, ensimmäisen pakkasyön jäljiltä. Hän käänsi katseensa pois kaupungin valomerestä ja katsoi minua totisena. Minä värisin. Tuntui kuin syysillan kylmyys olisi hiipinyt ihoni alle vain kohdatakseen siellä virtaavan sulan kullan, jota enkelin katse minuun valoi. Kylmyys pakeni ja lämpö aaltoili minussa niin, etten saanut henkeä.

"Me emme voi ottaa pois sitä taakkaa, jonka olet ottanut kantaaksesi. Kohtalo, johon sinut on sidottu on vahvempi meitä, sillä meillä ei ole vapautta valita. Me voimme kuitenkin kulkea vierelläsi minne menetkin ja täyttää kaikki säröt tiessäsi kultaisella valollamme. Me voimme suojata sinua siivillämme ja kannatella sinua maailman tuulissa." Enkeli oli ryhdistäytynyt ja sen silmät läikehtivät. "Me emme voi antaa sinulle sitä, mitä eniten kaipaat, mutta mitään muuta sinulta ei koskaan tule puuttuman," se lausui selvästi jo tietoisena omasta mahtipontisuudestaan, mutta kykenemättä lopettamaan. Enkelin ääni soi taivaalla ja kimpoili raskaista pilvistä, vaikka se ei vieläkään puhunut kovaan ääneen:

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."

Hengästyneenä ja kuin psalmista juopuneena se vaikeni. Nielaisin. "Minä en vieläkään ymmärrä, miksi minä." Tiesin kuulostavani typerältä, mutta nyt minun oli pakko jatkaa: "Enhän minä edes usko teihin." "Tiedän. Siksi minä olenkin täällä," se hymyili lohduttavaa ilmettä tapaillen. "Meitä odotetaan toisaalla - tule."

Enkeli nosti minut syliinsä vaivattomasti kuin lapsen ja yhdessä me kohosimme kaupungin ylle hiljalleen syntyvän sumun suojaan.

perusteluni

joskus mietin
onko yksikään näistä sanoista minun
hyräilenkö milloinkaan
täysin uutta sävelmää
saanko piirrettyä viivaa, jollaista ei olekaan

sitten katson peiliin
näillä silmillä ei näe kukaan muu
on allani ehkä puu
ja jättiläisten lauma
mutta itse katson maailmaa
ja sen ajatuksin maalaan

sävelmäni on tuhansin äänin laulettu
mutta minun äänelläni ei koskaan

auringonlasku esikaupungissa

Aseman ruostekukkainen peltikatto
vasten haaleansinisiä pilviä,
ruusun terälehdet graniittiportaissa
Päivänvalo tekee kuolemaa
Ja kaikki elämä käpertyy kerälle
Mutta minussa jokin on suorassa
Kuin valonsäde,
Joka putoaa syvään kaivoon
Tumma vesi sisälläni
Lepää hiljaa hengittäen
Kylven tässä valossa
Ja synnyn uudelleen
Sen kuolemassa

Nousen junaan, suljen silmäni

kuljen silloinkin

kun en liiku

Kuolema ja minä

Tämä on niitä päiviä
kun tekisi mieli kuolla
ei siksi että ahdistaisi
tai olisi paha olla
vaan siksi että on niin
kaunista ja hiljaista
niin tyynesti paikoillaan
on tämä syksyinen ilta

On niitäkin iltoja,
kun vain suru pitää seuraa
kun tuskan kanssa täytyy
käydä yksin nukkumaan
silloin en ehkä jaksa elää
mutta elän sittenkin
puren hampaat yhteen
ja elän uhallanikin

Kaikkien on kuoltava
ennemmin tai myöhemmin
ja jos vain saan valita
kuolen mieluummin rauhassa
hiljaisuuden vallitessa
tyyni hymy huulillani
enkä itkun repimänä
surumielen survomana

Tämä on niitä päiviä
kun tekisi mieli kuolla
mutta äänettömässä illassa
jatkan hengittämistä
katsomme toisiamme
kuolema ja minä

En tiedä kumpi meistä hymyilee
aamu jo valkenee
Kuolemalla ei ole kiire
Käyn kylmään vuoteeseen
tuntematta voitonriemua
pala palalta se voittaa teinpä mitä tahansa