hiljaisena rakkaudesta

me kiipeämme kiviportaat
Katri Valan puistoon
minussa kaikuvat sanat vuosien takaa
tuskin kuulen puhettasi
mutta lämpösi minä tunnen

sivusilmällä katselen sinua siinä
tupakka suussa, selittämässä
haluaisin tarttua käteesi
mietin, suuteletko yhä niin kuin ennen

hiljaisena rakkaudesta,
niin kuin Katri,
minäkin katselen kasvojasi
ja hukun iltataivaan indigoon

sinä menet kotiisi
ja minäkin saavun omaani
mutta hymy leikkii minun huulillani
ja tänään makaan tyytyväisenä
tyhjän sänkyni sylissä

Enkelit eivät tahdo

"Miksi sinä aina rikot kaiken? Mikä sinut pistää potkimaan hajalle kaiken sen hyvän, mitä kohtaat?"

Häkellyin. Enkeli seisoi nyt aivan edessäni ja sen silmät katsoivat tiukasti omiini. Se näytti tavallista intensiivisemmältä ja sen äänessä oli ollut epätavallinen särö. Tuijotin sen pupilleissa tanssivia liekkejä sanomatta mitään. Tunsin äsken levällään olleiden siipieni vetäytyvän kasaan, kuin häpeissään. Olin huutanut sille. Kysynyt siitä, mitä he eivät minulle mielestäni tarjonneet, siitä mitä olin aina vailla, vaikka minulla piti muka olla kaikki, mitä tarvitsin. Kuvotus nousi kylkiä ja selkärankaa pitkin suuhuni. Hitaasti menneisyys vieri auki ajatuksissani ja käsitin, miten olin kerta toisensa jälkeen varmistanut, ettei onnellisuuteni ollut pysyvää. Omin käsin rikkonut jokaisen lupauksen, joka minulle oli tehty.

Huojuin paikoillani mitään näkemättä. Enkeli astui lähemmäs ja tunsin sen hengityksen kasvoillani. Ilmavirta sai silmäni kirvelemään.

"En tahdo satuttaa sinua. Sinun on ymmärrettävä omat tekosi. Niin on säädetty." Sen ääni oli lempeä. Äkkiä tajusin kyyneleiden valuvan poskilleni. Enkelin viileä käsi pyyhki ne pois. "Vain ymmärrys vapauttaa," se kuiskutti siipisulkiini vetäessään minut rintaansa vasten. "Tahdon, että olet vapaa."

Hiljaisuus putosi sen sanojen jälkeen väliimme. Värisin. Yritin luovia tunnemyrskystäni jonkinlaiseen suvantoon, sillä halusin ajatella sitä, mitä se oli juuri sanonut. Tahdon. Eivät enkelit tahtoneet. Yritin irroittautua sen sylistä, mutta jalkani pettivät. Löysin itseni polviltani sen edestä ja katsoin sen kauhistuneita kasvoja enää tuo yksi ajatus päässäni. Enkelit eivät tahdo.

Se vapisi silminnähtävästi tuijottaessaan minua. "Minä... tahdon," se kuiskasi.

Jumala

violetti taivas lepää lempeänä
kaiken yllä ja pudottelee pisaroita
kuin viileitä suudelmia
kuumalle otsalleni

sisälläni rakoilee ja alkaa sataa
Leonard laulaa
ja vihdoin käsitän
ettei minua kiivaasti kutsuva rakkaus
ole kenenkään käsissä

silti se hyväilee hellästi kasvojani
sen kyyneleihin sekoittuvat omani
ja sen sylissä lopulta lepään
kaikki elämäni hetket

tyhjin käsin

kätesi riippuvat vartalosi vierellä
ei niillä ole pideltävää
sinä irrotit otteesi
kaikesta, mikä merkitsi

teit hyvin, kuiskaat itsellesi
hiljaisuudessa kaikuu epäilys
kenen edestä me uhraamme kaikkemme
ja kuka meidät palkitsee pimeydessä
jossa ei enää ole mitään,
minkä puolesta kuolla?