tiistai 30. joulukuuta 2014

Luontotunnelmia ja sonetintapailua

Jo aamulla tässä päivässä
oli jotakin merkillistä
Taivas lepäsi matalalla
ja mustarastaita oli kaikkialla
Yksikään noussut ei siivilleen
ohikulkuani väistääkseen
Kai lumi hiljensi maailman
pehmensi pakkasen kovettaman
Minä seisoin hiljaa keskellä tietä
ja kuuntelin, kuinka lumi laskeutui oksille
Lempeässä ilmassa ei tuntunut jäätä,
vaikka kaiken kuorrutti huurteinen kimalle
     Myös minun sisälläni oli hiljaista, kuin unta
     sinnekin leijaili rauhaa - ja uutta, uutta lunta

---

Kotitiellä metsäjänis loikkii ohitseni
sen jäljissä kuljen: hyppii sydämeni
sama levoton keveys rytminään
sama villi viesti vietävänään -
Lumi tullut on ja se peittää maan
kaiken sallii se hiljaisuudellaan
peittää petetyn, syksyn tappaman
unhoon vie pimeyden pahimman
Taivaalle hurjalle, tulenpunaiselle
nousee mustien lintujen parvi
ja niiden siipien villille värinälle
antautuu koko taivaan kaari
     Minä seison vielä tiellä ja katselen, sydän lopulta on peloton
     auringonvalo lie yhä poissa, mut lumella myös oma hohde on

torstai 13. marraskuuta 2014

Kuoleman päivä

Lehtikuusi seisoi ylväänä keskellä harmaanruskeiden puunrunkojen ja alastomien oksien muodostamaa labyrinttiä. Se piti päänsä pystyssä ja levitti oksansa huolellisesti kaikkialle ympärilleen. Lehtensä menettäneiden puiden mykkä vihamielisyys leijaili ilmassa kuin maassa mätänevien lehtien pistävän multainen vaniljantuoksu. Lehtikuusen pehmeän taipuisat havut värähtelivät, vaikka ilma oli tyyni. Sen pelottava, kellankalpea liekki loisti vasten kuollutta metsää, mutta sen poltteessa ei ollut lämmön aavistustakaan.

Pyhäinpäivä taittui verkkaisesti kohti iltaa ja matalalla roikkuvat pilvet sammuttivat vähäisen valon jo varhain. Metsän keskellä lehtikuusen hento hohde ei kuitenkaan himmennyt, vaan pikemminkin voimistui.

"Ihan kuin se saisi voimaa tästä pimeydestä", enkeli sanoi hiljaa. Tunsin sen silmät selässäni, mutta en kääntynyt. Olimme jo tottuneet toisiimme, minä ja seuralaiseni. Oli korkea aika, että enkeli näkisi missä maailmassa minä todella elin ja millaiseen kohtaloon he todella olivat minut tuominneet.

Odotimme yön laskeutumista metsän keskellä. Se ei tietenkään tuntenut kylmyyttä ja kosteutta, mutta minä vapisin tahtomattanikin. Lopulta enkeli laski viittansa harteilleni sanomatta sanaakaan ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Sen keho ei ollut lämmin niin kuin ihmisten, mutta painauduin silti sitä vasten kiitollisena ajatuksesta.

Lopulta keskiyö koitti. Metsässä oli pilkkopimeää, mutta lehtikuusen havujen keltaisuus loisti yhä himmeänä kosteassa yössä. Astelin varovaisesti puun luokse ja painoin kämmeneni sen kaarnaa vasten. Hengitin syvään ja annoin viitan pudota harteiltani.

Oli aika lentää - ja tällä kertaa minun tavallani.

En päästänyt itse äännähdystäkään, kun sulat alkoivat kasvaa. Tunsin kivun keskellä järjetöntä tyydytystä siitä, että tiesin enkelin itkevän takanani.

Can I come home now

Can I come home now?

I have learned my lesson
I have realised my faults
and I know 
where I went wrong

Can I come home now?

It's freezing outside
the cold winds are calling
sky is black
and the winter is coming

Can I come home now?

Let me in to the warmth
may this numbness be gone
let me once again 
make home of these empty halls

Can I come home now?

torstai 16. lokakuuta 2014

soitan hiljaa

Tahtoisin kirjoittaa tästä tunteesta sanoilla, joita et ymmärrä. Tahtoisin asettaa itseni ulkopuolelle sen, miten saat sisimpäni sointumaan, mutta sinua en sillä tohdi vaivata. Tahtoisin koko maailman näkevän, millaisen tarinan voisin kirjoittaa, mutta sinun en soisi silmiäsi sanoillani rasittavan.

En kirjoita tunteesta, en ajatusten riekaleista, enkä hymystäkään. Kirjoitan vain kirjoittamisen tarpeesta, ilmaisusta, joka alati hakee muotoa. Kirjoittamasta päästyäni otan kitaran syliini ja tapailen säveliä, joilla kuvittaa sisällä läikkyvä lämpö, sillä vaikka minussa on mahdoton jano tulla ymmärretyksi, ymmärrän minä enemmän.

Ymmärrän, että joskus täytyy vain soittaa hiljaa ja pitää suunsa kiinni.

Musta on väistymässä talven tieltä
aistin jo lumen hiuksissaan
Kesän kukkaset ovat vain muisto
sidon ne ohimoilleni
ja käyn nukkumaan terälehtiin
Kulta kimaltaa ikkunalasissa
saa sitä katsella,
kunhan lupaa ettei koske
Asettelen itseni pienemmäksi
vedän ruusuviltin ylleni
jos olen oikein huomaamaton,
annatte minun hengittää teistä
aina ohikulkiessa
jos lupaan etten hiiskahdakaan
annatte minun hengittää teissä
vain ohikulkiessa

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Pakkasyön jälkeen

Tänä aamuna maa oli peittynyt jäähän
astelin varovaisin askelin huurteisessa maailmassa
hengitykseni höyrysi aamuauringon säteissä
kukkaset kantoivat kuolemansa kauniina

Kuinka ne pitävätkin päänsä pystyssä,
vaikka niillä ei ole mitään mahdollisuuksia?

Oli aivan hiljaista
ja minä kuuntelin, kuinka vaahteranlehdet
yksi kerrallaan irrottivat otteensa oksastaan
ja hitaasti leijailivat maahan

Kuinka ne osaavatkin vain päästää irti,
kun niiden aika on tullut?

Päivän mittaan aurinko lämmitti maan
ja sulatti riitteen kaiken yltä
kukat nostivat kasvonsa lämpöä kohti
ja vaahteranlehdet säkenöivät syysväreissään,
kieppuen ilman halki kohti loppuaan.

Katselin, kun ne nauttivat viimeisestä päivästään
ja mietin, miksen ole kuin kuoleva kukka
miksen lennä kuin kellastuva lehti
Miksi ne saavat luopua ja kuolla
ja minä jään pimeään seisomaan?

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

tulen äärellä

Huoneeni koleat
hengitys huuruaa
ikkunoissa kiipeilevät
kuuran hyiset köynnökset

Käyn kivilattialle kumaraan
ja tuijotan tulisijaan tummaan
Kasvoillani kosketus eilisen lämmön
kun tuhkaa toivoen tunnustan

Hitaasti, kuin varoen
asettelen puut toisiaan vasten
vuolen koivuhalosta kiehiset
taittelen tuohet tulelle tarpeiksi

Talvi tekee tuloaan
enkä ilman tultasi täällä
kestä pätö päivääkään
selviä syksyn sateistakaan

Kipinän isken
isken toisenkin
huulillani rukouksen
sydämellä siunauksen:

"Tule tuhka tuleksi taas
herkeä hiili hehkumahan
mykästä mustuudestasi
nouse liekki liehumahan

Syty sammuvainen
Lämpiä lauhtuvainen
Pala pohtivainen
Loimua liekkiäinen"


-


Istun itku seuranani
vannon valkealle valani:
syty syke suloisesti
lainaa luoja lämpöäsi
sydän synkkä sulattele.
niin mä lupaan loitsullani
ikinä kuuna päivänä
anna en liekkisi lähteä
tahi valkeasi vähentyä
Ikinä kuuna päivänä
en kylmää kutsu kotiimme
tai kaunaa kattomme alle

maanantai 22. syyskuuta 2014

Ei minulta mitään puutu

Katselin syksyistä kaupunkia alapuolellamme. Oli jo pimeää, mutta kaikkialla loistivat katulamput, mainoskyltit ja loisteputket. Ei satanut vettä, mutta ilma, jota vedin sisääni oli kosteaa. Kaiteeseen oli liimautunut punertava vaahteranlehti.

"Miksi minun elämäni on niin täynnä hyviä ihmisiä? Miksi minusta välitetään niin paljon? Enhän minä ole tehnyt mitään..." sain lopulta soperreltua mielessäni kiertäneen ajatuksen sanoiksi. Se ei katsonut minuun päin, mutta arvasin suupielten kääntyvän vinoon hymyyn. "...ansaitaksesi sen?" Ääni oli toruva, mutta lempeä. "Tiedäthän sinä, ei hyvyyttä ansaita. Se tulee ihmisten sisimmästä ja kertoo heistä enemmän kuin sinusta."

Puristin kylmää metallikaidetta ja huokaisin. Odottamatta se jatkoi:

"Heidän paljoutensa - loppumattomuutensa, jos sallit - on meidän tapamme pyytää anteeksi. Uudelleen ja uudelleen." Enkelin ääni oli hauras kuin riite lammikoiden pinnalla tänä aamuna, ensimmäisen pakkasyön jäljiltä. Hän käänsi katseensa pois kaupungin valomerestä ja katsoi minua totisena. Minä värisin. Tuntui kuin syysillan kylmyys olisi hiipinyt ihoni alle vain kohdatakseen siellä virtaavan sulan kullan, jota enkelin katse minuun valoi. Kylmyys pakeni ja lämpö aaltoili minussa niin, etten saanut henkeä.

"Me emme voi ottaa pois sitä taakkaa, jonka olet ottanut kantaaksesi. Kohtalo, johon sinut on sidottu on vahvempi meitä, sillä meillä ei ole vapautta valita. Me voimme kuitenkin kulkea vierelläsi minne menetkin ja täyttää kaikki säröt tiessäsi kultaisella valollamme. Me voimme suojata sinua siivillämme ja kannatella sinua maailman tuulissa." Enkeli oli ryhdistäytynyt ja sen silmät läikehtivät. "Me emme voi antaa sinulle sitä, mitä eniten kaipaat, mutta mitään muuta sinulta ei koskaan tule puuttuman," se lausui selvästi jo tietoisena omasta mahtipontisuudestaan, mutta kykenemättä lopettamaan. Enkelin ääni soi taivaalla ja kimpoili raskaista pilvistä, vaikka se ei vieläkään puhunut kovaan ääneen:

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."

Hengästyneenä ja kuin psalmista juopuneena se vaikeni. Nielaisin. "Minä en vieläkään ymmärrä, miksi minä." Tiesin kuulostavani typerältä, mutta nyt minun oli pakko jatkaa: "Enhän minä edes usko teihin." "Tiedän. Siksi minä olenkin täällä," se hymyili lohduttavaa ilmettä tapaillen. "Meitä odotetaan toisaalla - tule."

Enkeli nosti minut syliinsä vaivattomasti kuin lapsen ja yhdessä me kohosimme kaupungin ylle hiljalleen syntyvän sumun suojaan.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

perusteluni

joskus mietin
onko yksikään näistä sanoista minun
hyräilenkö milloinkaan
täysin uutta sävelmää
saanko piirrettyä viivaa, jollaista ei olekaan

sitten katson peiliin
näillä silmillä ei näe kukaan muu
on allani ehkä puu
ja jättiläisten lauma
mutta itse katson maailmaa
ja sen ajatuksin maalaan

sävelmäni on tuhansin äänin laulettu
mutta minun äänelläni ei koskaan

auringonlasku esikaupungissa

Aseman ruostekukkainen peltikatto
vasten haaleansinisiä pilviä,
ruusun terälehdet graniittiportaissa
Päivänvalo tekee kuolemaa
Ja kaikki elämä käpertyy kerälle
Mutta minussa jokin on suorassa
Kuin valonsäde,
Joka putoaa syvään kaivoon
Tumma vesi sisälläni
Lepää hiljaa hengittäen
Kylven tässä valossa
Ja synnyn uudelleen
Sen kuolemassa
Nousen junaan, suljen silmäni
kuljen silloinkin
kun en liiku

perjantai 5. syyskuuta 2014

Kuolema ja minä

Tämä on niitä päiviä
kun tekisi mieli kuolla
ei siksi että ahdistaisi
tai olisi paha olla
vaan siksi että on niin
kaunista ja hiljaista
niin tyynesti paikoillaan
on tämä syksyinen ilta

On niitäkin iltoja,
kun vain suru pitää seuraa
kun tuskan kanssa täytyy
käydä yksin nukkumaan
silloin en ehkä jaksa elää
mutta elän sittenkin
puren hampaat yhteen
ja elän uhallanikin

Kaikkien on kuoltava
ennemmin tai myöhemmin
ja jos vain saan valita
kuolen mieluummin rauhassa
hiljaisuuden vallitessa
tyyni hymy huulillani
enkä itkun repimänä
surumielen survomana

Tämä on niitä päiviä
kun tekisi mieli kuolla
mutta äänettömässä illassa
jatkan hengittämistä
katsomme toisiamme
kuolema ja minä

En tiedä kumpi meistä hymyilee
aamu jo valkenee
Kuolemalla ei ole kiire
Käyn kylmään vuoteeseen
tuntematta voitonriemua
pala palalta se voittaa teinpä mitä tahansa

perjantai 29. elokuuta 2014

Lapsuuden lopussa

Tänään luin viimeiset sivut Aino Kallaan Katinka Rabesta. Tiesin, kuinka se loppuu, enkä halunnut lukea sitä. Katinka on kymmenen, saa ensimmäisen suudelmansa ja tietää Mummulin kuolevan pian. On kesä, niin kuin koko kirjassa - loppumaton, hidas, lämmin lapsuuden kesä, joka jatkuu ikuisesti, kunnes loppuu kerran, eikä enää ala.

Katinkan isä hukkuu ja tietämättä miksi, tyttö tietää kuoleman kannetun taloon keskellä kesäyötä. Kallas kuvailee tunteet ja ajatukset niin maalauksellisen kauniisti ja todellisesti, että varmaan tuntisin ne itsessäni vaikken olisikaan kokenut noin omassa lapsuudessani.

En muista ensimmäistä kertaa, kun kuolema kannettiin taloon, enkä toista. Mutta minä muistan sen kolmannen, kun olin itse Katinkan ikäinen ja pikkuhuoneessa olohuoneen vieressä makasi mies suupielissään kärpäsiä. Olin unohtanut miltä se tuntui. Kesä oli kai lopuillaan. Istuimme äidin ja siskon kanssa olohuoneessa äidin sängyksi levitetyllä sohvalla paitasillamme ja itkimme. Enemmän helpotuksesta kuin surusta, mutta kai siitäkin.

Olin unohtanut miltä se tuntui. Ei jonkun ihmisen menettäminen niinkään, eikä ehkä kuolemakaan, koska olinhan minä kasvanut sen keskellä - "kuoleman varjon maassa", niin kuin Kallaskin kirjoittaa. Tämä kolmas kuolema vain osui aikaan, jolloin tajusin jo oman erillisyyteni ja ymmärsin että todella kaikki kuolee, niin tämä ruma ja vaarallinen kuin kaikki hyvä ja kauniskin.

Olen aina luullut olevani sujut kuoleman kanssa, mutta tätä muistoa minä en ole käsitellyt. Olen jättänyt sen viimeisen kesän lojumaan mieleni pohjalle ja repinyt hius kerrallaan muiston kipua päästäni, ettei tarvitsisi... niin, mitä? Ettei tarvitsisi olla kuolevainen? Ettei tarvitsisi kasvaa aikuiseksi? En tiedä.

Nyt se muisto kuitenkin istuu sylissäni tämän selkämyksestään rispaantuneen, lähes satavuotiaan kirjan muodossa. Kirjan tuoksu on paksua vaniljaa ja maatunutta pölyä ja sen tuntu on sormieni iholla kuin hyväily. Sisällä polttava itku vaimenee ja ammottava kuilu sielussa tuntuu melkein ystävälliseltä, kuin se sekin säälisi  tätä melkein kaksi vuosikymmentä tarpeetonta taakkaa kantanutta.

Ehjäksi tämä hetki ei minua tee, mutta ehkä minä nyt onnistun antamaan lapsuuden kesien olla. Ne ovat mennyttä, kaunis muisto kuoleman laaksossa. Nyt olen aikuinen ja itse valitsen missä laaksossa asun.

Miksi kirjoitan

Seison vesirajassa ja katselen, kuinka tuuli ajaa pilviä luoteeseen järvenselän yli. Jossain vastarannan takana ukkonen paukkuu vielä, mutta täällä ei enää sada. Kävelen hitaasti syvempään veteen. Iho nousee kananlihalle, mutta tottuu pian huomatessaan pinnan alla olevan jos ei lämmintä niin ainakin miellyttävän haaleaa. Kaislat kuiskuttelevat ympärillä ja sitten kuulen voimakkaamman suhisevan äänen takaani. Metsän takaa liitää telkkä, joka lentää vaivatta ylitseni mustavalkoiset siivet levitettyinä. Tuuli ujeltaa sen sulissa, mutta se päästää tuskin ääntäkään laskeutuessaan sulavasti järveen. Jään katsomaan sitä ihailun vallassa. Ollapa noin sulava ja yhtä kotonaan niin ilmassa kuin vetten pinnallakin!

Itku puristaa rintaa, kun laskeudun kaulaa myöten viileään veteen. Miten kantaakaan sen olematon, mutta silti kaikkialta silittävä syli. Taivas heijastuu läikkyvänä kaikkialla ympärilläni ja hetken minäkin olen yhtä kevyt kuin linnut kaislikon suojissa.

Saunan jälkeen istun kuistilla katoksen suojassa. Sadepilvet ovat vyöryneet taivaan halki, enkä enää erota vastarantaa järven päällä leijailevalta usvaverholta. Ihoni hohkaa lämpöä, eikä ilman viileys haittaa minua, joten jään kuuntelemaan sateen soittoa peltikatolla. Katseeni vaeltelee maisemassa ja kiinnittyy lopulta vesipisaroihin, jotka roikkuvat helminauhana räystään harmaassa metallipinnassa. Ne lepäävät mahdottomassa asennossaan kuin eivät muusta tietäisikään ja minä ihmettelen omaa olemistani. Kaikkialle voin jäseneni liikuttaa ja olemukseni viedä, mutta missään en ole niin rauhassa kuin nuo pisarat tuossa.

Tuulenvire ajaa sateen ripauksia paljaille jaloilleni, mutta nekään eivät tunnu kylmiltä vaan putoilevat iholleni kuin pienenpienet suudelmat. Ukkosesta ei enää tunnu aavistustakaan. Ranta lepää sateessa ja se jokin aina kippurassa minussa oleva rentoutuu lopulta, kuin kokeillen. Koko maailma on rauhassa.

Mietin kirjoittamista ja sitä, miten kuin pakonomaisesti puhuvat sanat toisinaan päässäni. Ne kertovat tarinaani kaikkitietävän, mutta salaperäisen kertojan äänellä ja pakottavat minut kirjoittamaan, jotta saisin niiden salaisuuden selville. Nojaan taaksepäin tuolissani, katselen koivujen runkojen välistä sateessa nukkuvaa järveä ja tunnen äkkiä syvää hengenheimolaisuutta kaikkia kirjoittajia kohtaan. Ehkä jopa kaikkia taiteilijoita, mutta erityisesti juuri nyt niitä, joiden on kirjoitettava. En tiedä, mutta luulen meissä kaikissa olevan tämän saman sanojen pakotuksen, sisällä polttavan tyhjän tilan. Tämän ihmeellisen elämäntuskan, jota mikään ei tunnu tyynnyttävän, mutta jota silti on pakko yrittää kirjoittaen tyydyttää.

Kuin orjina me raadamme saadaksemme sanamme asettumaan, mutta yksikään niistä ei koskaan ole tarpeeksi – vai onko? Onko joku joskus täyttänyt sen aaltoilevan aukon itsessään luomalla uutta maailmaan? En usko. Mutta että tästä uskostani tai sen puutteesta huolimatta lopettaisin yrittämisen – niin. En minä, eikä kukaan muukaan. Täällä istun, maaseudun hiljaisuudessa yksinäni ja koen yhteenkuuluvuutta kaikkien luovien onnettomien kanssa, mutta kuin suomalainen taitelija ikään, koen tämä kaiken mieluummin täältä yksinäisyyden rauhasta, luonnon helmasta. Mitäpä voittaisin yrittämällä tavoittaa jonkun tässä mielentilassani. Vain harvoin me kykenemme ilmaisemaan sitä, mikä sisällämme liikkuu saati, että pystyisimme jonkun toisen sisäisyyden tavoittamaan.

Jokin tässä ammottavassa tarpeessa ja sen kollektiivisen luonteen tiedostamisessa silti rauhoittaa minua. En ole yksin täällä koivujen ja mäntyjen katveessa järvimaiseman äärellä. Jaan tämän tilan lukemattomien mielien kanssa ja olen osa jotakin sellaista, jota en edes osaa nimetä. Toisetkin ovat selvinneet tyhjyytensä kanssa, kirjottaneet sanoja muille tunnistettavaksi ja luoneet kuvastoa sille, mikä meitä kaikkia riivaa – miksen minäkin yrittäisi. Ehkä saan jonkun näistä tuntemuksista sanoiksi niin, että jotakuta jälkeeni tulevaa niillä hetkeksi helpotan.

Mökissä käperryn sohvan nurkkaan ja kietoudun huovan lisäksi erään sanoiksi punomaan tunnelmaan. Mika Waltari kirjoittaa Turms Kuolemattomassa, että “ihmisessä itsessään on pisin matka. Oman itsensä rajoja ei kukaan pysty saavuttamaan” ja nämä sanat kaikuvat minun sisälläni pitkään ne kerran luettuani. Tämä matka on ajoittain niin mahdoton, mutta tänään tunnen häilyvien hahmojen nousevan rinnalleni polullani. Kauan sitten eläneitä, hiljattain maailmasta poistuneita ja lopulta niitäkin, jotka tälläkin hetkellä kirjoittavat omaa matkaansa sanoiksi maailman loppumattomalle kartalle. Kyyneleet polttavat silmissäni ja kiitollisuuden, jopa hetkellisen helpotuksen tunne pakahduttaa rintani.


En tiedä onko tällä polulla mitään päätä, mutta juuri nyt olen onnellinen, että saan sillä kulkea ja rajojani tavoitella. Kuka tietää. Ehkä minä jonain päivänä löydän reunan, jolta katsoa ikuisuutta silmiin. 

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Sydänverso

Kultainen lanka kimalsi ulottuvuuksien välisessä pehmeässä valossa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten lankaan voi saada säkenöimään niin täydellisesti sen, mitä se kuvaa, mutta Kultaisen lanka oli aina ollut juuri sitä mitä hänkin. Tunsin rakastavani sitä enemmän kuin koskaan, kun päättelin sen kuvion reunaan. Siinä se oli. Valmis. Vedin langan solmulle ja katsoin, kun se lepatti vapaana. Se ei ollut vielä päättänyt, minne seuraavaksi asettuisi. Annoin sen kulkea sormieni välistä ja kuiskailin sille kaikki onnensanat, joita tiesin. Ei se varmaankaan kauas katoaisi, ainakaan heti. Jostain syystä kuvion päättyminen tuntui silti hyvästiltä ja imin langan lämmintä hehkua itseeni niin kuin näkisin sen viimeistä kertaa. Jos olisin tiennyt vähemmän - tai enemmän, mietin hetken - olisin hetkeäkään epäröimättä työntänyt sen uudestaan neulani silmästä ja aloittanut uuden, paremman ja vieläkin kauniimman kuvan.

Se ei kuitenkaan ollut minun päätökseni. Minä tein sen, mitä sanat ohjasivat, eivätkä hänen sanansa sopineet yhteenkään tuntemaani kuvaan. Kaiken surun keskellä olin hiljaisen tyytyväinen siihen, etten tehnyt kaikkia kuvia itse. Toisinaan se satutti, mutta kauneimmat kudelmat olivat aina niitä, joissa näkyi jonkun toisen kädenjälki.

Kauempaa katsottuna oli selvää, ettei tämä aihe kudelmassa ollut päättynyt, mutta omakuvani kannalta olin tehnyt tärkeän päätöksen. Viilto hädin tuskin näkyi sydämen kohdalla - sen peitti vaaleanpunaisena kimaltavien kastehelmien sävyinen ruusu, josta versoi loputtomasti vihreän eri sävyjä.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Yöttömän yön lanka

Katselin, kun auringon varovainen hehku värjäsi hitaasti mäntyjen rungot punaisella kullallaan. Ilma oli kylmänkostea sateesta, mutta siinä leijaili myös tulevan päivän aavistuksenomainen lämpö. Taivaan halki lensi yksinäinen lintu. Se kiersi männyn muutaman kerran ja laskeutui sitten sen oksalle. Oksien lomasta tuli toinen lintu, joka pörhi höyheniään. Linnut lähestyivät toisiaan ja jäivät istumaan aamuauringon valaisemalle oksalle vierekkäin. Niiden siluetti näytti kauniilta pikkuhiljaa vaalenevaa taivasta vasten.

Tuulenvire sai minut havahtumaan ajatuksistani. Suljin silmäni ja vedin aamuyön tuoksua sisääni. Kudelman verkko piirtyi vaivihkaa mieleeni ja äkkiä käsissäni oli neula ja lankaa. Lanka oli niin haurasta ja hienoa, ettei sillä ollut vielä väriä. Se heijasteli auringon valoa ja menneen yön syvyyttä, mutta paljon siitä oli vielä määrittämättä. Varoen minä työnsin langan neulani silmään ja pistin sen lävitse viillon reunan. Oli aika ottaa taas todellisuudesta kiinni.

Sitä mukaa, kun lanka kuroi reikää umpeen, kietoutui sen ympärille toinen, hento mutta luja säie. Siinä säteili vastapuhjenneen ruusun vaalea puna ja jylhien kuusien ikivihreä. En tiennyt, minkä värin juuri ompelemani lanka ottaisi, mutta tiesin olevani taas kiinni oikeassa kuvassa.

Minä en tehnyt lankoja, enkä määrännyt niiden pituutta. Saatoin olla ainoastaan se, joka leikkasi langan, kun sen aika oli. Leikkaamisen lisäksi olin kuitenkin oppinut arvostamaan sitä, missä sain olla osallisena... enkä olisi luopunut siitä matkasta mistään hinnasta.

Avasin silmäni vuoden pisimpään päivään ja palasin takaisin sisälle väsyneenä, mutta onnellisena. Ulkona linnut painautuivat toisiaan vasten tiukemmin, nauttien auringon lämmittävistä säteistä. Kaiken taustalla kudelma hohti lempeästi ja langat menivät sinne, minne niiden pitikin. En nähnyt enää kuvaa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Tiesin, että se olisi kaunis.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Viimeinen kerta

Isku tulee suoraan kasvoihin ja hätkähdän, vaikka itse sitä pyysinkin. Hampaani painuu huulen sisäpintaan ja tunnen veren purskahtavan suuhuni. Lyönti on ohi hetkessä, mutta sen paino tuntuu pitkään kuumana poskellani. Mies lyö oikein. Siksi minä täällä käyn. Kun hän sitoo varmoin ottein minut kattoon ruuvattuun rautalenkkiin, tunnen lihasteni rentoutuvan. Hetken aikaa minä olen irti todellisuudesta ja kaikista niistä valinnoista, joita siinä luoviminen vaatii. Suljen silmäni ja otan toisen iskun vastaan ääntäkään päästämättä. Kolmannen kohdalla suustani purkautuu käheä nyyhkäys.

Sitä voisi luulla myös nauruksi. Joskus se onkin, muttei tänään. Tänään Mestari lyö lujempaa.

Jälkeenpäin pukuhuoneessa istun mitään ajattelematta, kun palvelijatar hieroo ruhjeisiini salvaa. Hänen pehmeiden käsiensä alla olen sulaa vahaa ja nautin viimeisistä kivun aalloista. Tyttö auttaa lopuksi vaatteet päälleni ja kumartuu edessäni, kun kävelen varovaisin askelin ulos. Kiitän hiljaa ja hymyilen hänelle hyvästiksi. En tule enää uudestaan.

Ulkona sataa. Vesipisarat tuntuvat liian voimakkailta aralla iholla, joten vedän hupun pääni suojaksi. Päätän kävellä kotiin. Kerta on viimeinen ja haluan nauttia sen jälkimausta niin pitkään kuin mahdollista. En jää kaipaamaan Mestarin ammattimaisen tunteetonta käsittelyä, mutta tiedän etten tule enää kokemaan sellaista missään. Jatkossa minua satutetaan vain yhdellä ehdolla.

Matkalla sade lakkaa ja auringonsäteet hiipivät valaisemaan iltaa. Seison pihalla hetken kuuntelemassa avonaisesta ikkunasta kantautuvaa pianonsoittoa. Kun sonetin viimeiset sävelet kajahtavat ilmoille, työnnän oven auki ja astun sisään uuteen kotiini.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Väliaikainen

Tyttö katsoi puhelintaan uudestaan. Ei, hän päätti ja laittoi sen pois. Hetken päästä puhelin oli taas hänen kädessään ja pojan numero valittuna. Juuri kun hän oli tekemässä päätöksensä, ovikello soi.

"Hei, mä vain aattelin, että tulisin teelle, kun huomasin et sulla on vielä valot päällä," sanoi poika hymyillen ujosti. Tyttö hymyili takaisin. Pian he siemailivat liian kuumaa teetä sinisistä kupeista, molemmat istuen aivan tuoliensa reunoilla.

Tyttö vilkaisi sivusilmällä puhelintaan. Hän teki päätöksensä.
"Kuule."
"Sano vain."
"Mä haluaisin nyt sanoa, että olisi ihana viettää sun kanssa enemmän aikaa. Laittaa ruokaa yhdessä, katsoa leffoja, käydä kävelyllä, tiedäthän."
"...mutta?"
"Mutta oikeasti mun pitää sanoa, että haluaisin sun tulevan mun elämän tyhjiin kohtiin pitämään musta kiinni. Olemaan syy laittaa ruokaa ylinpäätään. Joku, jonka sylissä katsoa leffoja sen sijaan, että puristaisin tyynyä epätoivon vimmalla. Mitä tahansa muuta kuin yksinäisiä kävelyretkiä ei minnekään. Mä pidän susta, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että mä haluan sut täyttämään tän tyhjyyden mun elämässä."
"Mä ...en vilpittömästi tiennyt, että noin voi edes sanoa toiselle ihmiselle."
"Tiedän. Ei niin voikaan. Mut mä pidän susta just sen verran paljon, että oli pakko."

Poika katsoi ensin käsissään olevaa teekuppia, sitten tyttöä. Hänen huulillaan karehti pieni hymy.
"Mä olen aina toivonut, että joku sanoisi mulle noin."
"Oh. Okei. Kai sä ymmärrät, että tää on vain väliaikaista?"
"Kaikki on."

torstai 12. kesäkuuta 2014

Armon anatomiaa

En mä halua lyödä sua, se sanoi.

Minulla on tapana olla humalassa aina kun elämäni päänäyttelijät lausuvat käänteentekevimpiä vuorosanojaan. En ole enää ihan varma miten, mutta tuo lause muutti yhden huuruisen hetken kulun ihan kokonaan. Itkin sitä Korpinhiuksen sylissä, kunnes nukahdin kyyneleeni hänen hiuksiinsa takertuneina.

Kuvittelin, että se menisi niin kuin ennen. Kipu piirtää minuun rajan. Minä törmään rajaan. Minuun sattuu. Olen rajattu. Olen olemassa. Onnellisuus olemassaolosta kietoutuu kipuun ja tämä reaktioikiliikkuja keinuu sisälläni, kunnes kaikki paha on tullut ulos ja voin taas hengittää. Ulospäin tämä purkautuu usein itkuna ja sen myötä lopulta rentoutumisena.

En ole koskaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä silloin, kun minua kohtaan osoitetaan armoa. Seinän sijaan minun eteeni piirrettiin tila. Lupa. Paikka, jossa olla - joudun kuiskaamaan sen, koska en hyväksy sitä vieläkään - kaunis. Ei sellaisella muovisella ja halvalla tavalla, maalattuna ja naamioituna vaan kokonaisena, alastomana, minuna. Määrittelemättömänä, rajaamattomana. Ei niin tehdä.

Tai jos tehdäänkin, kieltäydyn ja satutan itse itseäni, jotta maailma olisi taas kohdallaan. Ymmärrättekö? Kyllä minua saa silittää, mutta älkää antako armoa, huutaa ihoni. Lihani nyökkää raivoisasti ja luuni hakkaavat hyväksyyntäänsä vasten lattiaa. Verikin kirkuu, tietämättä miksi, mutta tunnistaen, että siitä puhutaan.

Annoin itkun tulla sinä yönä, annoin Korpinhiuksen olla siinä ja hyväksyä, mutta aamun valjetessa minä pidin huolta siitä, että kipu oli läsnä minussa.

En ole valmis antamaan armon tulla, enhän minä edes osaa kuvitella miltä se tuntuisi.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Yönsyli

Tapasin Perhosen haluttomasti, mutta en voinut olla hymyilemättä hänen puhuessaan. Hänen äänensä soi kuin öinen metsätuuli ja tunsin oloni turvallisemmaksi. Tiesin hänen katseestaan, että en todellakaan ollut turvassa, mutta luulin olevani valmistautunut.

"Minä en usko rakkauteen," sanoin lujasti. Perhonen katsoi minua lempeästi.
"Kyllä sinä uskot, sinä uskot aina," hän kuiskasi ja kosketti hellästi poskeani. Ylähuuleni mutristui ja aloin jo väittää vastaan, ladella niitä lauseita, joita me toistelimme toisillemme baareissa ja jokirannoilla ja yöbusseissa. Perhonen vain katsoi minua suurilla silmillään ja jatkoi hiljaa puhumista:
"Sinä uskot eniten sellaisina aikoina, kun et millään tahtoisi. Siksi se tekee niin kipeää." Hän näytti surulliselta tarkastellessaan minua. Paitani oli pesemätön ja kädessäni oli taas avattu tölkki.
"On kauhean tuskallista uskoa johonkin niin kauniiseen ja kokea olevansa sitä vailla."
Hänen sanansa eivät niinkään minua murtaneet, tiesinhän minä. Kovan kuoreni rikkoi tuo loputon myötätunto noissa merensinisissä silmissä.

Sinä yönä, kun lepäsin Perhosen sylissä ja sukelsin uskooni ja menetykseeni, hänen hentojen siipiensä valonkehrä esti minua hukkumasta pimeyteen. Hetkeksikään en päästänyt tuota haurasta valoa silmistäni. Perhonen oli kerran lausunut minulle tosinimeni ja minä toistelin sitä läpi yön hiljaisten kerrostumien, vain valo ja hengityksen rytmi seuranani.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Esityksen jälkeen, eli uni pimeästä näyttämöstä

Näyttämö on tyhjä
ja kaikki ihmiset poistuneet
katsomossa tuoksuu unohdus
ja punaisella matolla
on kuihtuneita käsiohjelmia

Kuljen takahuoneeseen
siellä tuolin selkänojalla
lepää unohdettu takki
Peilipöydällä mustasulkainen viuhka
ja roskakorissa
kimppu kukkia

Askeleeni kaikuvat
käytävien hiljaisuudessa
nousen puiset portaat
lavasteiden taakse
jos nyt suljen silmäni
voin kuulla odotuksen
pidätetyn hengityksen

Verhot ovat pölystä raskaat
takaseinään maalatun ikkunan
maali hilseilee
eikä sieltä näe enää mihinkään
Seison näyttämön keskellä
ja kumarran syvään
kolme kertaa
en kenellekään

Suljen silmäni
ojennan käteni
olen unikuvissa hetken
siellä sinä otat kiinni
ja me pyörimme kuin
pölyhiukkaset ilmassa
kuin näyttelijät
maailman kauneimmassa sadussa
päättymättömässä tarinassa

Löydän itseni istumasta
näyttämön lattialta
nostan katseeni yleisöön
ja sinä katsot sieltä minuun
Tarina ei päättynyt
mutta sinä siirryit katsomoon
Verhot lipuvat väliimme
Näyttämöllä on pimeää
Salissa syttyvät valot
Sinä lähdit, minä jään


maanantai 2. kesäkuuta 2014

Alkulukukudelma

Tapahtumientäyteisen viikon jälkeen lepäsin ensimmäistä kertaa omassa yksinäisyydessäni, kuunnellen hiljaisuutta. Nojasin tuolissani taaksepäin, suljin silmäni ja tarkastelin kudelmaa. Siinä oli paljon uusia kuvioita. Minua huvitti vieläkin, miten pitkään olin ollut näkemättä Korpinhiuksen syvänmustaa ja poukkoilevaa lankaa. Sen olisi pitänyt olla ilmiselvä vähintään Kuolleiden yöstä saakka, mutta ei. Olin ollut sokea liian pitkään. Tai välinpitämätön. Kukkasilmän lanka oli noussut liiaksi pintaan Keskitalven jälkeen, enkä ollut nähnyt sitäkään. Kaivoin rintataskustani saarnipuisen neulan, mutta silmäni seurasivat tuota poltetun maan, kuparin ja auringonsäteiden sävyissä välkähtelevää lankaa. Huokaisin syvään. Pitäisikö vai eikö pitäisi? En koskaan tiennyt milloin oli oikea hetki puuttua kudelmaan. Pari pistoa vain ja Kukkasilmä olisi taas ohjattu pois kuvion keskiöstä. Sen saisi varsin vaivattomasti sivukoristeeksi, mutta halusinko? Purin huultani ja pujotin sen sijaan mustan langan neulani silmään. Korpinhius kuului toisaalle, vaikka olikin eksynyt hiljattain turhan tärkeään osaan. Lanka seurasi liikettäni ilolla, se rakasti muutosta ja minua hymyilytti aidosti. En ikimaailmassa sitoisi sitä mihinkään. Oli ylinpäätään outoa, että se oli ottanut langan muodon. Aina en ymmärtänyt, miksi jotkut päättivät tulla osaksi kudelmaa, vaikka vaihtoehtojakin olisi ollut. Valinnanmahdollisuus, kuiskasi ääni takaraivossani. Täällä kullakin oli oma neulansa, vapaus valita.

Kun Korpinhius oli ohjattu turvallisesti sivummalle, punnitsin neulaa hetken kädessäni. Lopulta työnsin sen takaisin taskuuni. Ehkä myöhemmin. Annoin katseeni ajautua ohi pinnan pyörteistä, kuvioista ja koristeista suunnaten huomioni pohjakudokseen. Sen kultaisissa langoissa näkyi katkos. Viilto todellisuudessa. Irtonaisina roikkuvat langanpäät kipinöivät heikosti tyhjyyden turvallista hämärää vasten. Ajatukseni hakivat kudelman taustalle aikaverkon, vaikka tiesinkin täsmälleen millä tahdilla tämä työ jatkui.

Seitsemäntoista kokonaista päivää ulottuvuuksien yhdistämiseen, kuiskasi nimetön kirjanpitäjä.

En tiennyt miksi tämä alkuluku oli tärkeä. En ollut koskaan puhunut numeroiden kieltä kunnolla, mutta tunnistin niissä piilevän voiman yhtä totena kuin sanojenkin taian. Olin välttänyt sanoja tämän viillon aikana, sillä en tiennyt missä Kultaisen polku kulki, enkä tahtonut vaikuttaa siihen mitenkään. Numeroista olin kuitenkin ollut koko ajan tuskallisen tietoinen. Niinäkin päivinä, kun en vetänyt raksia seinääni, tiesin täsmälleen kuinka monta yötä oli vielä jäljellä.

Nyt katselin ensimmäistä kertaa taaksepäin. Silmäilin kudelmaa ja näin monien tekojen ja ajatusten ulottuneen loimilankoihin saakka. Olin päässyt pitkälle. Jokin minussa vastusti ajatusta palaamisesta vanhaan todellisuusluokkaan. Tämä irroittautuminen oli tehnyt minulle hyvää. Olin jättänyt harmaanmustan taakseni, päässyt taas lentoon. Korpinhiuksen ja Kukkasilmän langat olivat seikkaillessaan kiskoneet omani pois pohjalta, kirkastaneet kuvioni. Kuunvalossa siivet hohtivat hopeaa - eikö se riittäisi?

Silti katselin meitä kudelman historiassa ja silitin kuviomme kiiltävää pintaa varovasti. Siellä sisällä olivat vanhat tunteet, toiveet ja haaveet, mutta myös kestämätön suru ja sovittamattomat säröt. Mikään ei pakottaisi minua seitsemäntoista päivän jälkeen ottamaan neulaa käteen. Voisin hyvin jatkaa näin, ohuempana mutta onnellisempana.

Jossain kuvitelmieni taustalla hiljainen ääni muistutti minua siitä, etten ollut ainoa, jolla oli pääsy tähän teokseen. Olisi virhe luulla hallitsevansa sellaista, mitä ei kukaan yksinään omistanut. Kultaisella oli vähintään yhtä paljon oikeutta päättää omien lankojensa kuluista... käytti hän oikeutensa tai ei. Saatoin tehdä omat valintani, mutta en voinut tietää mitä muut päättäisivät.

Katseeni karkasi kudelmaan. Viillon takana häämötti kultaa ja hopeaa. Halusinko edes tietää? Halusinko valita? Entä jos tahdoin vain heittäytyä virtaan ja antaa ajan viedä mukanaan mihin ikinä se veisikään?

Seitsemäntoista päivää aikaa. Avasin silmäni ja jätin kudelman hohtamaan tajuntani takamaille. Kun huomioni jätti kuvion, alkoi lankani sen keskellä väreillä yön, kullan ja kuparin sävyissä.

 Kaikilla valinnoilla oli hintansa.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Hiukset

Hitain ja huolellisin liikkein avasin pellavanarun solmut hiuksistani. Otin korpinsulan hellästi sormieni väliin ja vedin sen irti. Se lepäsi kämmenelläni mustana kuin yö. Ei se ollut kauaa edes ehtinyt mukana kulkea, kun se oli jo jätettävä taakse. Silitin sitä etusormellani ja yritin tuntea sen lennon vielä viimeisen kerran. Miksi minun piti kiintyä kaikkeen?

Puolen tunnin päästä korpinsulka lojui kuin unohdettuna edessäni. Se oli saanut seurakseen nyörinpätkiä, pari muuta sulkaa, helmiä - kaikenlaista. Niin monen vuoden aikana sitä ehtii kerätä hiuksiinsa melkoisen määrän muistoja. Lopulta kuitenkin kaikki oli irti. Katselin itseäni kylpyhuoneen peilistä ja hymyilin. Ei aivan kaikki.

Saksien ääni oli kuin rouskaisu. Aivan kuin jokin olisi haukannut minusta sen, minkä halusin antaa pois. Käteni hikosivat, mutta päättäväisesti leikkasin lisää. Suortuvat putoilivat olkapäilleni, paljaille rinnoilleni, lattialle. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta jokaisen rouskaisun jälkeen tunsin oloni kevyemmäksi, vapaammaksi. Lopulta leikkasin niin halukkaasti, etten olisi halunnut lopettaa. Viimein sakset eivät kuitenkaan enää saaneet mitään irti, joten otin isältä perinnöksi jääneen partaveitsen ja annoin sen kylmän terän suudella ohimoani.

Tuntien kuluttua pääni oli täysin paljas. Istuin väsyneenä alas jakkaralle ja kosketin kaljua epäuskoisen ilahtuneena. Ne todella olivat poissa.

Muistot olivat poissa. Saatoin edelleen tavoittaa ne, jos kurotin ajatuksillani menneeseen, mutta yksikään niistä ei painanut päätäni. Niskani kohosi kuin joutsenen, ylös, kohti valoa. Katsoin peiliin uudestaan ja tarkensin silmäni auranäölle. Valon määrä sai minut hätkähtämään. Tiesin olevani tekemisissä vanhan magian kanssa, mutta kuten aina, uskoin vasta kun itse näin.

Lopullisesti uskoin, kun samana yönä takapihan suojassa levitin käteni ja ihoni läpi puskeva sulkapeite hohti mustanharmaan sijaan hopeanvalkeana.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Ihan oikea luokanope

Jotain keveämpää vaihteeksi. Tämä on koulujuttu, keskeneräinen mutta saatte ehkä kiinni fiiliksestä. :)

laulan nuotin vierestä
enkä aina pysy tahdissa,
mutta uskallan jo avata suuni
ja uskon mahdollisuuksiini
ehkä musta vielä tulee
ihan oikea luokanope

en ehkä tunnista temperamentteja
taikka muista kaikkien nimiä,
mutta osaan pitää kädestä
ja yritän ymmärtää
jospa musta vielä tulee
ihan oikea luokanope

en muista mitä on algebra
tai osaa sukkaa neuloa,
mutta kun autan tavutuksessa
ja neuvon liidun käytössä
tuntuu kuin oisin jo
ihan oikea luokanope

en aina tajua Steinerin juttuja
tai jaksa eukkatunteja,
mutta kun muistelen kirkkaita silmiä
ja oivalluksen ilmeitä
tiedän, että haluan olla
ihan oikea luokanope


Sydänavaruus

Tästä on varmaankin tulossa jotain muuta, on kovin keskeneräinen. Kommentit tervetulleita, erityisesti rakentavat sellaiset.

---

On sisälläni avaruus
jonka kerta kerran jälkeen kiellän
Joskus kutsuin sitä tyhjyydeksi
vaikka sen uumenissa tähtivalo
kutsui ikuisuuteen kaatumaan

Ihon alla palavat supernovat
ja minä hukun itseyteni ikuisuuteen
Pakenen erillisyyden illuusiosta
oman sisäisyyteni sydämeen
Ykseyttä itsestäni,
yhteyttä yhdestä

Aika kiertää aikaa
yhtenäisyys yöni sulattaa
suljettuun sydämeeni hiipii hiljaa
todellisuus toisen toivovan
Aukeaa avaruuteen aikaa
Tilaa tila sisään synnyttää

Tempoilevan tuulen lailla
muuntuu pelon petturuus
tunnen tummuudessa tulen
sisäisyyden sytytän
ja jälleen palaa liekki uus
ytimessä yhden avaruuden

Hauraat rajat rakoilevat
vielä täyttyy täydellisyys
Suojaa sen salaisuudet
kerronnan keskeneräisyys
Tajuan tarinani tuttuuden
vanhan vaiston tunnistan

Tunnen tulokulman kapeuden
oivallan jo opitun
Usko unohdetun näyttää:
on sisäisen avaruuden
määrä jälleen täyttää
unen ulkoinen ulottuvuus

En enää kaadu sisäänpäin
ulos entää lentoni
yhtenäiseen maailmaan
Sen sydämessä sydämeni
roihuaa kuin yksi ydin
uuden universumin

tiistai 27. toukokuuta 2014

Bibliofiili

Sen sijaan, että se imisi minut mukanaan omaan maailmaansa, se ottaa minut hyvin varoen. Aluksi en lämpene juurikaan, vaikka luotankin siihen ja sen vetovoimaan täysin - tämä ei ole ensimmäinen kertamme. Antaudun sille hitaasti, kuin säästellen. Tahdon nauttia jokaisesta hetkestä, maistella tunnelmaa viimeiseen pisaraan. Tunnen jokaisen liikkeen sormenpäissäni ja huuleni liikkuvat sen tahdissa.

Kun se lopulta koskettaa minua kunnolla, tunnen jossain sisimmässäni värähdyksen ja tiedän olevani oikealla tiellä. Tietyn pisteen jälkeen en kykene enää edes lopettamaan vaan minun on saatava se kokonaan, kerralla, loppuun asti. Jokainen silmänräpäys on täydellinen, mutta tunnistan itsessäni jo ahneuden, nälän. Joudun hillitsimään itseäni, etten nielaise kaikkea kerralla. Tahdon yhä maistaa kaiken.

Se avaa minut kuin nupullaan olevan kukan. Terälehti kerrallaan se kuorii suojukseni ja rentouttaa muurit, jotka jännitän maailmaa vastaan. Mielikuvat muuttuvat kosketuksiksi, kunnes karheus sormenpäissäni on ainoa kosketus fyysiseen maailmaan. Elän ja hengitän sen maailmassa kuin en koskaan olisi muualla ollutkaan samalla, kun se liikkuu sisälläni luoden sinne kokonaan uuden tilan. En ole enää lukossa, ahdas ja irrallaan. Tunnen niin raastavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta sen kanssa, että itku alkaa rakentua särkevässä sydämessäni.

Parhaasta tahdostani huolimatta ahmin sen viimeiset hetket ahneesti, yksityiskohtia maistamatta. Se loppuu täydellisesti - tietenkin - ja kehäksi viimein piirtyvä kaari saa minut hyrisemään.

Kun se on lopussa, hengähdän aivan olisin pitkäänkin pidättänyt ilmaa. Olen niin auki, että se sattuu. Puristan sen lujasti rintaani vasten ja annan itkun tulla. Olen hetken ollut yhtä ja nyt olen taas erillään, eikä mieleni aivan jaksa käsittää tämän aaltoilun valtavuutta. Sydän on vereslihalla, mutta niin täynnä. Kyyneleeni putoilevat sisäisen kivun ja onnen ristiaallokkoon ja minä olen rauhassa, vaikka koko kehoni vavahteleekin niiden voimasta.

Itkun laannuttua ja hengityksen tasaannuttua lepään pehmeässä väsymyksessäni. Sormeni silittävät kirjan sileää pintaa ja hymyilen. Katseeni vaeltaa kirjahyllyyn huoneen toisella puolella ja rakkaus valtaa mieleni äkkiä kuin valonsäde pilviseltä taivaalta. Rakastan niitä kaikkia niin paljon. Kaikki eivät tietenkään puhu kanssani samaa kieltä niin kuin tämä, mutta jokainen niistä avaa minut omalla tavallaan. Jotkut pehmeästi hyväillen, toiset vaativasti imien. Kiedon käteni kirjani ympärille uudestaan ja käperryn nojatuoliin syvemmälle. Lepään tässä vielä ihan hetken, jälkilämmössä.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Meidän välillämme ei ole runoutta

Meidän välillämme ei ole runoutta.

Meidän välillämme on kyllä kemiaa, mutta runoutta ei suhteeseemme mahdu. Eivät kulje lyyriset säkeet katseissamme eikä soi korkea laulu kosketuksissamme. Me olemme fysiikkaa ja tiedättekö, minä pidin aina enemmän kirjoittamisesta kuin tieteestä.

Olen kyllä yrittänyt, mutta jokin sinussa vetää minut maan pinnalle ja hiukan irralleen. Olen lauma toisiinsa törmäileviä molekyylejä, jotka eivät ole ihan varmoja miksi olla juuri tässä ja nyt. Sitten kosketat ja aivokemia ajaa yli abstraktioista. Kemiaa. Sitä sun mielesi on ja sitä sun koskettaminen.

Olisin turhautunut, jos tosiasioista voisi valittaa. En valita. Kai sen joskus on mentävä näinkin. Nyt ainakin tiedän, että kaipaan elämääni epiikkaa, tahdon tunteistani runoelman, suhteistani sinfonian. Mielettömän vapaan jazzin sävytteisen henkilökohtaisen Kalevalan.

Pitäkää halunne ja hormoninne. Mä runoilen elämästäni sellaisen eepoksen, että toivoisitte syntyneenne tarinaksi tekin.

---

Oheinen ohjenuoranasi
tanssi tavuja taivaalle
vältä niitä, jotka värise eivät
runojesi edessä empivät
Sinä olet tarina vailla loppua
ja tarinat,
tarinat haluavat toteutua

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Uni kolmesta saaresta

Sinä, jonka silmissä asuvat lähteiden äärellä janoaan tyydyttävät kauriit -
miksi muistutat minua lähteestä, jonka olen kauan sitten menettänyt?

Miksi vesipisaroiden lailla putoavat sanasi sydämeeni kuin kadonneen saaren usvasta
kasvoilleni tiivistyivät kastehelmet?

Miksi tuovat kertomuksesi valon sinne, minkä kauan sitten suljin maailmalta ja vetten varjoihin verhosin?

Lepää valtameren alla muisto
nukkuu menneisyyden mailla
vartoo vuosituhattaan
ajattomuuden Atlantis, jonka
annoimme uhriksi ihmiselle
sen uni unelmissa läikkyy

loputtoman meren takana
Albion, ensimmäinen maa,
johon jalkani laskin sitten paon
miksi aaltoilet mielessäni, Kesämaa
ei myyttien aikakaudesta
ole enää mitään jäljellä

Ei nouse usva enää kutsustani
eivät vedet kanna askeleita
ei yksinäinen soitto kantaudu saarelta
ei ole enää Avalon
on vain kaipuu pohjaton

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kivun anatomiaa

Mä haluaisin lyödä sua, se sanoi.

Kun sanojen läpi tunkeutuva merkitys lopulta ehti aivoihini asti kolme päivää myöhemmin, oli veressäni vähemmän välittäjäaineita ja enemmän todellisuutta. Siitä päivästä on nyt viikko. Edelleenkään en tiedä, kuinka käsitellä tuollaista yksinkertaista lausetta. Sen monimerkityksellisyys on tasolla, jolla en itsekään enää löydä langan alkua tai loppua. Niin paljon kuin uskonkin Kukkasilmän kykyihin, en usko sen hetkeäkään ymmärtäneen mitä sanoi.

Kipu piirtää minun todellisuuteni rajat. Viilto ihollani on viilto maailmassa, vuotava veri poistuva paha. Isku kasvoilleni kertoo minulle missä minä lopun ja maailma alkaa. Näen epäuskoisuuden kasvoillasi ja kyllä, se sattuu. Kyllä, se on epämiellyttävää ja äkillinen kipu saa kyyneleet silmiini. En minä pidä kivusta. Minä vain nautin siitä tavalla, jolla nautin jääkylmään veteen hyppäämisestä ja sieltä nousemisesta. Siinä on aina alku ja loppu, jotka piirtävät rajat sille, mikä minä olen. Kihelmöivä euforia tuskan ja orgasmin välissä, siinä hetkessä ennen hengenvetoa ja juuri sen jälkeen. Tyhjyys toimintojen välissä. Matka yhdestä sydämenlyönnistä toiseen.

Jotkut rakentuvat sävelistä, toiset sanoista. Kaikki me kai olemme intervalleja todellisuuksia määrittävien merkkien sinfoniassa. Minun intervallini koostuvat kivusta, niin kovin kuin välillä sitä vastaan pyristelenkin. Antautuminen tekee siitä vain vielä suloisempaa. Enimmäkseen minä antaudun omille kasvukivuilleni, omien tekojeni piiskaniskuille ja mieleni mustalle nyrkille. Vain harvoin tarvitsen ketään kertomaan, miten päin maailmani tulee olla.

Kun mustanharmaat sulkani työntyvät ihoni lävitse, tunnen tuskan ja tiedän, kuka olen. Kun siipeni lyövät ilmaa alleen, huutavat tottumattomat lihakseni kuin rastaat takapihan pensaissa ja olen taas kokonainen. Kylmä viima leikkaa silmiäni ja kyyneleiden läpi minä katselen, kuinka maailman vedet virtaavat loppumattomassa kierrossa kuin veri sisälläni. Jälleen ihoon laskeutuessani särkee jokainen soluni, enkä epäile niiden viisautta. Kivusta on tehty tämä lintu ja kivussa on sen kauneus.

Ja Kukkasilmä, auringon lapsi, haluaisi lyödä minua? Nauraisin ääneen, ellen kaipaisi niitä iskuja kuin hukkuva kaipaa ilmaa.

Minä olen hän, joka leikkaa langan

viilto todellisuuteen

noin

veri virtaa
pitkin ajan kudelmaa
tahto tuhoutua tanssii
elämäni langalla
kuolema aina käsi kädessä
kanssa sen tuntemattoman

ihon alla ajelehtivat
ajattomat ajatukset
ne näivertävät, näivettävät
vain veitsi mykät äänet vapauttaa
ja kivun kanssa karkaa aina
ahtaan paikan kammo

enää en ole vanki
on olemukseni yhtä
koko maailmantuskan kanssa
eikä mikään tässä tarinassa
ole liian raskas kantaa

pyyhin jumalani jäljet
iho kiiltää illan auringossa
on sydän täynnä
mieli vapaa muotoamaan
jälleen uutta kudelmaa

kirjoitan kokemuksia kodiksi,
vaikka tiedän:
joitakin totuuksia
ei koskaan tarkoitettu sanoiksi
eivätkä kirjaimet parsi sitä
minkä mieli on ottanut irti

viillän uudestaan
eri tavalla

näin on todellisuudella ulottuvuus,
jossa vain muistot virtaavat

Vuodet vyöryivät vuorina yllämme

Talvi 2014

Sidot hiuksesi yhä samalla tavalla
enkä kuule äänessäsi vuosien painoa
katseeni etsii sinut väkijoukosta
Vaikka en aiokaan tuijottaa
löydän itseni miettimästä
miten siirtyisin, jotta
edes selkäsi näkisin

Ja sitten kävelet siitä, ihan vierestä
hetken hulluudesta
avaan suuni ja lausun nimesi
sinä käännyt ja kysyt iloisesti mitä,
kunnes näet minut

Ikuisuus mahtui siihen katseeseen,
joka siltana silmistäsi silmiini ylsi

sitten horjahdin, sanoit jotain
ja kävelit pois
eikä minun muureistani jäänyt jäljelle mitään

Ihmetellen
istun ja katson
kun lumi leijailee laittamaan kaiken hiljaiseksi
kaiken tämän ajan jälkeenkin
olen edelleen sinun

Ukkoslintu

Päivä oli ollut kaiken kaikkiaan vain huono. Kello oli yli puolenyön, mutta yhtään ei olisi väsyttänyt. Katselin Korpinhiuksen höpötystä kelmeällä näytölläni ja selasin Spotifyn tarjontaa kokematta mitään kiinnostusta kumpaankaan. Miksi olin ajatellut, että silläkään olisi mitään väliä? En muistanut. Juuri millään ei tuntunut tänään olevan väliä. Edes musiikki ei tuonut helpotusta.

Olin pesemässä hampaita, kun vessan katossa olevasta tuuletusaukosta kantautui jyrinää. Jähmetyin hetkeksi kuuntelemaan hammasharja suussani. Maailma oli hiljainen, edes naapureilta ei kantautunut ääniä. Pesin hampaat loppuun, kiedoin aamutakin tiukemmin ympärilleni ja sammutin valot olohuoneesta. Samassa ulkona välähti ja sitä seurasi matala jyrähdys. Avasin oven takapihalle ja astelin terassille, odottaen lautojen olevan märkiä. Jalkani eivät kuitenkaan kastuneet, vaikka ympärilläni kuuluikin tipahtelevien pisaroiden keveä marssi.

Välähti taas. Tällä kertaa jyrinää sai odottaa pidempään, mutta kun se alkoi, tunsin tyytyväisyyden kipinöivän selkärangassani. Taivaankansi kumisi pitkään, melkein minuutin. Hymyilin itsekseni. Jostain kauempaa kuului rastaiden huutoa.

Aamutakki valahti nurmikkoon ja annoin tuulen sivellä lämmintä ihoani. Venyttelin ja nuuhkin ilmaa. Yö oli raskas vastaleikatun ruohon ja kukkivien istutusten tuoksusta. Sähkö väreili ilmassa ja kohottauduin varpailleni. Seuraava välähdys.

Kun violetinharmaa taivas jyrisi seuraavan kerran, olin jo ilmassa. Korkeammalla tunsin, kuinka raskaat sadepisarat iskeytyivät siipiini. Enää sillä ei ollut väliä. Minulla ei ollut väliä. Annoin tuulenvireen ohjata lentoani ja jokaisen siiveniskun myötä unohdin vähän lisää.

Keskellä pilviä, salamoinnin lomassa se tanssahteli jyrinän tahdissa. Mustanharmaat sulat piiskasivat taivasta ja jossain pienen, kiivaasti lyövän sydämen pohjalla minä annoin itseni hukkua ukkosen lentoon.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Hengähdystauko Peikonsylissä

Avasin luukun, josta näkyi pala Korpinhiuksen tarinaa. Paljastui, että siellä oli muutakin. Ehkä joskus tulee vielä lisää.

Se kietoi kätensä ympärilleni luontevasti ihan kuin tekisi sen tuhannetta kertaa. Painoin kasvoni sen hihaa vasten ja hengitin savun tuoksua sisääni. Tunsin, kuinka hiki alkoi valua villapaitani alla, mutta en liikahtanutkaan. Olkoon liian lämmintä. Sylissä oleminen oli sen arvoista ja tiesin Korpinhiuksen katsovan huoneen toiselta puolen.

---

Yö oli jo pitkällä. Se näytti epävarmalta, enkä minäkään tiennyt halusinko sen viereen oikeasti. Se tuntui hyvältä ja vaivattomalta, mutta todellisuudessa kaipasin Korpinhiuksen sylissä nukkumista enemmän. Muistutin itseäni, etten saanut tottua poikaan liikaa ja kävelin päättäväisesti sohvan viereen. Hymyilin sille ja kysyin, mahtuisiko sohvalle kaksi nukkujaa. Se naurahti ja ehdotti, että katsotaan. Nopealla kädenliikkeellä pudotin housuni alas ja sukelsin sen viereen viltin alle. Lämmin, metsäntuoksuinen ja niin kummallisen luonteva. Se kiskoi huopaa ylleni ja kietoi kätensä vyötäröni ympäri. Painoin poskeni sen rintaa vasten ja hengitin syvään. Tämä olisi hyvä.

---

Aamulla yritin nousta niin, etten herättäisi sitä. Se havahtui kuitenkin ja hymyilin pikaisesti ennen katoamistani huoneesta. Aamupäivä meni puuhatessa ja ihmisiä oli liikaa, että olisin osannut mennä juttelemaan sille. Lopulta seurasin sitä tupakalle ja se näytti ilahtuvan. Puhuimme peikoista ja jotenkin se sai oloni tuntumaan turvalliselta. Tarvitsin elämääni lisää tällaista. Liittolaisia. Kun lähdön aika koitti, halasi se minua pitkään ja lämpimästi. Nimesin sen mielessäni Peikonsyliksi, hymyilin ja ehdotin, että tulisin käymään joskus. Se näytti hiukan huvittuneelta ja virnistin. Toisinaan osasin edetä hitaasti. Enkä minä oikeastaan edes halunnut siitä mitään.

Se vain tuntui hyvältä. Ei niin hyvältä kuin ne kaksi, mutta ainakaan en menettäisi kaikkea kerralla, kun tämä tyven väistyisi myrskyn tieltä. Vedin auton oven kiinni ja Korpinhius kietoi kätensä ympärilleni. Sen kädet olivat pehmeät ja äkkiä halusin suudella sitä. Suljin silmäni ja nojasin otsaani kuskin penkkiin. Vielä vähän aikaa, rukoilin.

En tiedä ketä. Vanhat jumalat eivät kuulleet eikä uusia vielä ollut - tai jos olikin, en tiennyt niiden nimiä. Minulla oli vain tarinoita, eikä tämä ollut vielä tarpeeksi pitkällä muovattavaksi. En tiennyt senkään nimeä ja ilman nimeä... niin. Ilman nimeä se oli villi.

Ehkä minä halusinkin sen olevan. Nojauduin taaksepäin ja hengitin Korpinhiuksen tuoksua sisääni. Olkoon villi, vielä vähän aikaa.

Tästä unesta voisin herätä

Marraskuu 2011
hiljaisia sanoja
silmieni takana
on kuin sanoilla
ja puheella
ei enää olisikaan mitään tekemistä keskenään

ehkä kipeät kokemukset ovat vähemmän
(totta)
jos en enää
pue niitä ilmaisun kaapuun
ja teeskentele
että ne jotenkin siitä muuttuisivat

ehkä minuun ei koskaan sattunutkaan
ehkä en koskaan tehnytkään väärin
ehkä kaikki on vain ajatuksia
aivojen suloisessa kemikaalihämärässä

silti

tästä unesta voisin herätä

Ratikassa

Lisää syksyn 2013 purkua

Vanhan tiilitalon katolla
asuu pala taivasta
Töölönlahdella
eivät lokitkaan enää usko
tyytyvät pilveen kai

Skotlantilaisen sumun
sanotaan huomaamatta
hiipivän:
kaiken kastelevan
luihin asti tunkeutuvan

Helsingissä sumu
syntyy ihmisistä
vaietuista huolista
niellyistä itkuista ja
tyhjennetyistä tuopeista

Raitiovaunun kolinan
keskeyttää jarrujen huuto
joku sumupäissään
ei välittänyt valoista
tokko tunsi koko käsitettä

Tänä yönä

Syksy 2013, Tampere


Tee tuoksuu tummalta
kupin pinta on käsissäni karhea
huulilleni virtaa lämmin ja kostea maa
vuorenrinne pukeutuu usvaan
ja teepensaiden lomassa me kuljemme
kohti oranssein lyhdyin valaistua huonetta
Jossain maiseman takana
Sigur Ros maalaa taivasta
ja äkkiä olemme ulkona puutarhassa
Minun jalkani ovat paljaat
sinun sukkasi kastuvat
viileässä ruohikossa
Lämmin ihosi rakentaa sillan
jolta kurkottaa taivaan syvyyksiin
sieltä pudotat minulle tähden
Hukkaan sen pyhään järveen
annan laineen alle uhriksi
Sillä ostan kosketuksen
suudelman suolaisen
Enkä tiedä enää eroa
vuorenrinteellä ja rannalla
maulla ja musiikilla
Jos laitoit jotain teeheni,
lupaathan ettei se loppunut
Tänä yönä olen Boddhisatva
tänä yönä olen Asmodeus
tänä yönä olen mitä vain
tänä yönä olen kaunis

Rakkausrunoja menneisyyteen

Syksyllä 2013 kipinän saanut pätkä, joka on edelleen työn alla. Blogin otsikko on poimittu tästä.

Tekis mieli kirjoittaa sulle sulkakynällä
piirtää kauniita sanoja
silittää siveltimin
Pitäisi maalata väreillä,
joita ei olekaan
ei tämä tunne mahdu mihinkään
jo olemassaolevaan

Kirjoitan rakkausrunoja menneisyyteen
hukun kevätyön sudenhetkeen
Sydämen syvyyksissä on aina nyt
ja mä meen
ja rakastun teihin jokaiseen uudelleen

Tekis mieli laulaa hiljaisella äänellä
näppäillä kuparikieliä
sointuja suostutella
Olet musiikkia,
jota ei olekaan
sävelet mahdottomat saat
mun sielussani soimaan

Ja mä kirjoitan rakkausrunoja menneisyyteen
hukun kevätyön sudenhetkeen
Sydämen syvyyksissä on aina nyt
ja mä meen
ja rakastun teihin jokaiseen uudelleen

torstai 15. toukokuuta 2014

Kukkasilmä ja Korpinhius

Tänään sydämeni tarina kertoo kahdesta pojasta
nimiltään Kukkasilmä ja Korpinhius

Toiseen ajat sitten ihastuin, murehdin ja jo luovutin
Ajan uurtaessa uomiaan sen syliin eksyin sittenkin
Toisen kanssa kohtasin, kun tajunnan verhon raotin
Sillä toisella tasolla on meillä jokin yhteistä

On toisen silmät kukkasista
toisen hiukset korpin siipisulista
Kukkasilmä sisimpääni sukeltaa joka kerta uudestaan
eikä mitään vie, vaikka kaiken antaisin
Korpinhius lempeästi silittää ja päästää minut lentämään
vaikkei mitään lupaakaan

Toisen kanssa sisimmässä vahvistuu, jokin nimetön varmistuu
Ottaisin kädestä, mut sitä ei tarjota
Toisen kanssa pelkään paljastaa, kuinka hauras kuoreni onkaan
Tahtoisin seistä vahvana, mutta sylissään olen untuva

On toisen silmät kukkasista
Toisen hiukset korpin siipisulista
Kukkasilmä sisimpääni sukeltaa joka kerta uudestaan
eikä mitään vie, vaikka kaiken antaisin
Korpinhius lempeästi silittää ja päästää minut lentämään
vaikkei mitään lupaakaan

Toinen kuuluu ulos maailmaan elämän aalloilla keinumaan
Minun polkuni vain toisinaan valtamerta koskettaa
Toisen tie vie tuulen lailla erämaan korpia katsomaan
Lentää osaan, mutten kuulu taivaankantta maalaamaan

On toisen silmät kukkasista
toisen hiukset korpin siipisulista
Kukkasilmä sisimpääni sukeltaa joka kerta uudestaan
eikä mitään vie, vaikka kaiken antaisin
Korpinhius lempeästi silittää ja päästää minut lentämään
vaikkei mitään lupaakaan

Ei toinen mitään vie, vaikka kaiken antaisin
Ei toinen mitään anna, en pyydäkään
Toinen sisimmässä polttelee, toisen lämpö viipyy iholla
Jo tiedän ettei voi tuli paikoillaan olla
Sisin ammollaan, siivet selässä
silmät täynnä kukkia ja hiukset korpinsulista
Mitään en pyytänyt
mut kaiken sain