Tänään luin viimeiset sivut Aino Kallaan Katinka Rabesta. Tiesin, kuinka se loppuu, enkä halunnut lukea sitä. Katinka on kymmenen, saa ensimmäisen suudelmansa ja tietää Mummulin kuolevan pian. On kesä, niin kuin koko kirjassa - loppumaton, hidas, lämmin lapsuuden kesä, joka jatkuu ikuisesti, kunnes loppuu kerran, eikä enää ala.
Katinkan isä hukkuu ja tietämättä miksi, tyttö tietää kuoleman kannetun taloon keskellä kesäyötä. Kallas kuvailee tunteet ja ajatukset niin maalauksellisen kauniisti ja todellisesti, että varmaan tuntisin ne itsessäni vaikken olisikaan kokenut noin omassa lapsuudessani.
En muista ensimmäistä kertaa, kun kuolema kannettiin taloon, enkä toista. Mutta minä muistan sen kolmannen, kun olin itse Katinkan ikäinen ja pikkuhuoneessa olohuoneen vieressä makasi mies suupielissään kärpäsiä. Olin unohtanut miltä se tuntui. Kesä oli kai lopuillaan. Istuimme äidin ja siskon kanssa olohuoneessa äidin sängyksi levitetyllä sohvalla paitasillamme ja itkimme. Enemmän helpotuksesta kuin surusta, mutta kai siitäkin.
Olin unohtanut miltä se tuntui. Ei jonkun ihmisen menettäminen niinkään, eikä ehkä kuolemakaan, koska olinhan minä kasvanut sen keskellä - "kuoleman varjon maassa", niin kuin Kallaskin kirjoittaa. Tämä kolmas kuolema vain osui aikaan, jolloin tajusin jo oman erillisyyteni ja ymmärsin että todella kaikki kuolee, niin tämä ruma ja vaarallinen kuin kaikki hyvä ja kauniskin.
Olen aina luullut olevani sujut kuoleman kanssa, mutta tätä muistoa minä en ole käsitellyt. Olen jättänyt sen viimeisen kesän lojumaan mieleni pohjalle ja repinyt hius kerrallaan muiston kipua päästäni, ettei tarvitsisi... niin, mitä? Ettei tarvitsisi olla kuolevainen? Ettei tarvitsisi kasvaa aikuiseksi? En tiedä.
Nyt se muisto kuitenkin istuu sylissäni tämän selkämyksestään rispaantuneen, lähes satavuotiaan kirjan muodossa. Kirjan tuoksu on paksua vaniljaa ja maatunutta pölyä ja sen tuntu on sormieni iholla kuin hyväily. Sisällä polttava itku vaimenee ja ammottava kuilu sielussa tuntuu melkein ystävälliseltä, kuin se sekin säälisi tätä melkein kaksi vuosikymmentä tarpeetonta taakkaa kantanutta.
Ehjäksi tämä hetki ei minua tee, mutta ehkä minä nyt onnistun antamaan lapsuuden kesien olla. Ne ovat mennyttä, kaunis muisto kuoleman laaksossa. Nyt olen aikuinen ja itse valitsen missä laaksossa asun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti