Vuorokausi sinutta

Aamulla mietin kuinka pitkä matka onkaan
taivaanrantaan,
siellä pilvet raottavat verhojaan
ja kaatavat valoa päälle maan

Päivällä mietin kuinka kauan tässä kestää
niin väsyttävää
on kantaa tätä ikävää
surua, murhetta jäytävää

Illalla mietin kuinka vähän yritin
kun minä unissanikin
niitä samoja reittejä kuljin
kuin eilisen avoimin silmin

Yön laskiessa mietin kuinka paljon antaisinkaan
jos kaikesta huolimatta saisin taas syliisi nukahtaa.

Valkoisen kupolin alla

Olin kanssasi jossain kaiken ulkopuolella, turvassa, kaukana, hiljaisuudessa. Tiesin meitä ympäröivän tilan olevan pyöreä, vaikkei sen reunoja näkynytkään. Valkoinen usva pyörteili tietoisuuteni laitamilla ja jostain korkealta kupolikaton keskeltä virtasi valoa meidän yllemme. Muistan yksityiskohtia meistä makaamassa valkoisissa lakanoissa ja sinusta hymyilemässä.  

Tajusin jo varhain näkeväni unta. Sinä laitoit kuitenkin sormesi huulilleni ja hymyilit taas. Tässä unessa, tässä paikassa oli aikaa ja tilaa mille vain. Meille. Muistan huolen puristaneen sisälläni, mutta sinä otit kädestäni kiinni ja vedit minut suihkulähteen luokse. Pesit kasvoni viileällä vedellä ja nauru kaikui marmoripylväiden välissä. 

Sinulla oli siellä vanhanaikainen kirjapaino, jossa teit minulle sinetin. Siihen sinä kirjoitit kaikki ne pienet asiat, jotka eivät olleet varsinaisesti salaisuuksia, mutta joita et koskaan sanonut ääneen. Lopulta, kun symboli oli valmis, sinä painoit sen vihreällä musteella kermanvalkoiselle, hauraalle paperille. Annoit sen minulle, silmäsi hymyilivät ja kaikkialla oli valkoista valoa.

Se kesti monta päivää. Lopulta hyvin, hyvin hitaasti sinä laskit minut alas maailmaan. Annoit pääni laskeutua tyynylle ja suutelit ohimoitani jäähyväisiksi.

Ja sitten minä heräsin ja hymy koristi minun kasvojani.