Sydänverso

Kultainen lanka kimalsi ulottuvuuksien välisessä pehmeässä valossa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten lankaan voi saada säkenöimään niin täydellisesti sen, mitä se kuvaa, mutta Kultaisen lanka oli aina ollut juuri sitä mitä hänkin. Tunsin rakastavani sitä enemmän kuin koskaan, kun päättelin sen kuvion reunaan. Siinä se oli. Valmis. Vedin langan solmulle ja katsoin, kun se lepatti vapaana. Se ei ollut vielä päättänyt, minne seuraavaksi asettuisi. Annoin sen kulkea sormieni välistä ja kuiskailin sille kaikki onnensanat, joita tiesin. Ei se varmaankaan kauas katoaisi, ainakaan heti. Jostain syystä kuvion päättyminen tuntui silti hyvästiltä ja imin langan lämmintä hehkua itseeni niin kuin näkisin sen viimeistä kertaa. Jos olisin tiennyt vähemmän - tai enemmän, mietin hetken - olisin hetkeäkään epäröimättä työntänyt sen uudestaan neulani silmästä ja aloittanut uuden, paremman ja vieläkin kauniimman kuvan.

Se ei kuitenkaan ollut minun päätökseni. Minä tein sen, mitä sanat ohjasivat, eivätkä hänen sanansa sopineet yhteenkään tuntemaani kuvaan. Kaiken surun keskellä olin hiljaisen tyytyväinen siihen, etten tehnyt kaikkia kuvia itse. Toisinaan se satutti, mutta kauneimmat kudelmat olivat aina niitä, joissa näkyi jonkun toisen kädenjälki.

Kauempaa katsottuna oli selvää, ettei tämä aihe kudelmassa ollut päättynyt, mutta omakuvani kannalta olin tehnyt tärkeän päätöksen. Viilto hädin tuskin näkyi sydämen kohdalla - sen peitti vaaleanpunaisena kimaltavien kastehelmien sävyinen ruusu, josta versoi loputtomasti vihreän eri sävyjä.

Yöttömän yön lanka

Katselin, kun auringon varovainen hehku värjäsi hitaasti mäntyjen rungot punaisella kullallaan. Ilma oli kylmänkostea sateesta, mutta siinä leijaili myös tulevan päivän aavistuksenomainen lämpö. Taivaan halki lensi yksinäinen lintu. Se kiersi männyn muutaman kerran ja laskeutui sitten sen oksalle. Oksien lomasta tuli toinen lintu, joka pörhi höyheniään. Linnut lähestyivät toisiaan ja jäivät istumaan aamuauringon valaisemalle oksalle vierekkäin. Niiden siluetti näytti kauniilta pikkuhiljaa vaalenevaa taivasta vasten.

Tuulenvire sai minut havahtumaan ajatuksistani. Suljin silmäni ja vedin aamuyön tuoksua sisääni. Kudelman verkko piirtyi vaivihkaa mieleeni ja äkkiä käsissäni oli neula ja lankaa. Lanka oli niin haurasta ja hienoa, ettei sillä ollut vielä väriä. Se heijasteli auringon valoa ja menneen yön syvyyttä, mutta paljon siitä oli vielä määrittämättä. Varoen minä työnsin langan neulani silmään ja pistin sen lävitse viillon reunan. Oli aika ottaa taas todellisuudesta kiinni.

Sitä mukaa, kun lanka kuroi reikää umpeen, kietoutui sen ympärille toinen, hento mutta luja säie. Siinä säteili vastapuhjenneen ruusun vaalea puna ja jylhien kuusien ikivihreä. En tiennyt, minkä värin juuri ompelemani lanka ottaisi, mutta tiesin olevani taas kiinni oikeassa kuvassa.

Minä en tehnyt lankoja, enkä määrännyt niiden pituutta. Saatoin olla ainoastaan se, joka leikkasi langan, kun sen aika oli. Leikkaamisen lisäksi olin kuitenkin oppinut arvostamaan sitä, missä sain olla osallisena... enkä olisi luopunut siitä matkasta mistään hinnasta.

Avasin silmäni vuoden pisimpään päivään ja palasin takaisin sisälle väsyneenä, mutta onnellisena. Ulkona linnut painautuivat toisiaan vasten tiukemmin, nauttien auringon lämmittävistä säteistä. Kaiken taustalla kudelma hohti lempeästi ja langat menivät sinne, minne niiden pitikin. En nähnyt enää kuvaa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Tiesin, että se olisi kaunis.

Viimeinen kerta

Isku tulee suoraan kasvoihin ja hätkähdän, vaikka itse sitä pyysinkin. Hampaani painuu huulen sisäpintaan ja tunnen veren purskahtavan suuhuni. Lyönti on ohi hetkessä, mutta sen paino tuntuu pitkään kuumana poskellani. Mies lyö oikein. Siksi minä täällä käyn. Kun hän sitoo varmoin ottein minut kattoon ruuvattuun rautalenkkiin, tunnen lihasteni rentoutuvan. Hetken aikaa minä olen irti todellisuudesta ja kaikista niistä valinnoista, joita siinä luoviminen vaatii. Suljen silmäni ja otan toisen iskun vastaan ääntäkään päästämättä. Kolmannen kohdalla suustani purkautuu käheä nyyhkäys.

Sitä voisi luulla myös nauruksi. Joskus se onkin, muttei tänään. Tänään Mestari lyö lujempaa.

Jälkeenpäin pukuhuoneessa istun mitään ajattelematta, kun palvelijatar hieroo ruhjeisiini salvaa. Hänen pehmeiden käsiensä alla olen sulaa vahaa ja nautin viimeisistä kivun aalloista. Tyttö auttaa lopuksi vaatteet päälleni ja kumartuu edessäni, kun kävelen varovaisin askelin ulos. Kiitän hiljaa ja hymyilen hänelle hyvästiksi. En tule enää uudestaan.

Ulkona sataa. Vesipisarat tuntuvat liian voimakkailta aralla iholla, joten vedän hupun pääni suojaksi. Päätän kävellä kotiin. Kerta on viimeinen ja haluan nauttia sen jälkimausta niin pitkään kuin mahdollista. En jää kaipaamaan Mestarin ammattimaisen tunteetonta käsittelyä, mutta tiedän etten tule enää kokemaan sellaista missään. Jatkossa minua satutetaan vain yhdellä ehdolla.

Matkalla sade lakkaa ja auringonsäteet hiipivät valaisemaan iltaa. Seison pihalla hetken kuuntelemassa avonaisesta ikkunasta kantautuvaa pianonsoittoa. Kun sonetin viimeiset sävelet kajahtavat ilmoille, työnnän oven auki ja astun sisään uuteen kotiini.

Väliaikainen

Tyttö katsoi puhelintaan uudestaan. Ei, hän päätti ja laittoi sen pois. Hetken päästä puhelin oli taas hänen kädessään ja pojan numero valittuna. Juuri kun hän oli tekemässä päätöksensä, ovikello soi.

"Hei, mä vain aattelin, että tulisin teelle, kun huomasin et sulla on vielä valot päällä," sanoi poika hymyillen ujosti. Tyttö hymyili takaisin. Pian he siemailivat liian kuumaa teetä sinisistä kupeista, molemmat istuen aivan tuoliensa reunoilla.

Tyttö vilkaisi sivusilmällä puhelintaan. Hän teki päätöksensä.
"Kuule."
"Sano vain."
"Mä haluaisin nyt sanoa, että olisi ihana viettää sun kanssa enemmän aikaa. Laittaa ruokaa yhdessä, katsoa leffoja, käydä kävelyllä, tiedäthän."
"...mutta?"
"Mutta oikeasti mun pitää sanoa, että haluaisin sun tulevan mun elämän tyhjiin kohtiin pitämään musta kiinni. Olemaan syy laittaa ruokaa ylinpäätään. Joku, jonka sylissä katsoa leffoja sen sijaan, että puristaisin tyynyä epätoivon vimmalla. Mitä tahansa muuta kuin yksinäisiä kävelyretkiä ei minnekään. Mä pidän susta, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että mä haluan sut täyttämään tän tyhjyyden mun elämässä."
"Mä ...en vilpittömästi tiennyt, että noin voi edes sanoa toiselle ihmiselle."
"Tiedän. Ei niin voikaan. Mut mä pidän susta just sen verran paljon, että oli pakko."

Poika katsoi ensin käsissään olevaa teekuppia, sitten tyttöä. Hänen huulillaan karehti pieni hymy.
"Mä olen aina toivonut, että joku sanoisi mulle noin."
"Oh. Okei. Kai sä ymmärrät, että tää on vain väliaikaista?"
"Kaikki on."

Armon anatomiaa

En mä halua lyödä sua, se sanoi.

Minulla on tapana olla humalassa aina kun elämäni päänäyttelijät lausuvat käänteentekevimpiä vuorosanojaan. En ole enää ihan varma miten, mutta tuo lause muutti yhden huuruisen hetken kulun ihan kokonaan. Itkin sitä Korpinhiuksen sylissä, kunnes nukahdin kyyneleeni hänen hiuksiinsa takertuneina.

Kuvittelin, että se menisi niin kuin ennen. Kipu piirtää minuun rajan. Minä törmään rajaan. Minuun sattuu. Olen rajattu. Olen olemassa. Onnellisuus olemassaolosta kietoutuu kipuun ja tämä reaktioikiliikkuja keinuu sisälläni, kunnes kaikki paha on tullut ulos ja voin taas hengittää. Ulospäin tämä purkautuu usein itkuna ja sen myötä lopulta rentoutumisena.

En ole koskaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä silloin, kun minua kohtaan osoitetaan armoa. Seinän sijaan minun eteeni piirrettiin tila. Lupa. Paikka, jossa olla - joudun kuiskaamaan sen, koska en hyväksy sitä vieläkään - kaunis. Ei sellaisella muovisella ja halvalla tavalla, maalattuna ja naamioituna vaan kokonaisena, alastomana, minuna. Määrittelemättömänä, rajaamattomana. Ei niin tehdä.

Tai jos tehdäänkin, kieltäydyn ja satutan itse itseäni, jotta maailma olisi taas kohdallaan. Ymmärrättekö? Kyllä minua saa silittää, mutta älkää antako armoa, huutaa ihoni. Lihani nyökkää raivoisasti ja luuni hakkaavat hyväksyyntäänsä vasten lattiaa. Verikin kirkuu, tietämättä miksi, mutta tunnistaen, että siitä puhutaan.

Annoin itkun tulla sinä yönä, annoin Korpinhiuksen olla siinä ja hyväksyä, mutta aamun valjetessa minä pidin huolta siitä, että kipu oli läsnä minussa.

En ole valmis antamaan armon tulla, enhän minä edes osaa kuvitella miltä se tuntuisi.

Yönsyli

Tapasin Perhosen haluttomasti, mutta en voinut olla hymyilemättä hänen puhuessaan. Hänen äänensä soi kuin öinen metsätuuli ja tunsin oloni turvallisemmaksi. Tiesin hänen katseestaan, että en todellakaan ollut turvassa, mutta luulin olevani valmistautunut.

"Minä en usko rakkauteen," sanoin lujasti. Perhonen katsoi minua lempeästi.
"Kyllä sinä uskot, sinä uskot aina," hän kuiskasi ja kosketti hellästi poskeani. Ylähuuleni mutristui ja aloin jo väittää vastaan, ladella niitä lauseita, joita me toistelimme toisillemme baareissa ja jokirannoilla ja yöbusseissa. Perhonen vain katsoi minua suurilla silmillään ja jatkoi hiljaa puhumista:
"Sinä uskot eniten sellaisina aikoina, kun et millään tahtoisi. Siksi se tekee niin kipeää." Hän näytti surulliselta tarkastellessaan minua. Paitani oli pesemätön ja kädessäni oli taas avattu tölkki.
"On kauhean tuskallista uskoa johonkin niin kauniiseen ja kokea olevansa sitä vailla."
Hänen sanansa eivät niinkään minua murtaneet, tiesinhän minä. Kovan kuoreni rikkoi tuo loputon myötätunto noissa merensinisissä silmissä.

Sinä yönä, kun lepäsin Perhosen sylissä ja sukelsin uskooni ja menetykseeni, hänen hentojen siipiensä valonkehrä esti minua hukkumasta pimeyteen. Hetkeksikään en päästänyt tuota haurasta valoa silmistäni. Perhonen oli kerran lausunut minulle tosinimeni ja minä toistelin sitä läpi yön hiljaisten kerrostumien, vain valo ja hengityksen rytmi seuranani.

Esityksen jälkeen, eli uni pimeästä näyttämöstä

Näyttämö on tyhjä
ja kaikki ihmiset poistuneet
katsomossa tuoksuu unohdus
ja punaisella matolla
on kuihtuneita käsiohjelmia

Kuljen takahuoneeseen
siellä tuolin selkänojalla
lepää unohdettu takki
Peilipöydällä mustasulkainen viuhka
ja roskakorissa
kimppu kukkia

Askeleeni kaikuvat
käytävien hiljaisuudessa
nousen puiset portaat
lavasteiden taakse
jos nyt suljen silmäni
voin kuulla odotuksen
pidätetyn hengityksen

Verhot ovat pölystä raskaat
takaseinään maalatun ikkunan
maali hilseilee
eikä sieltä näe enää mihinkään
Seison näyttämön keskellä
ja kumarran syvään
kolme kertaa
en kenellekään

Suljen silmäni
ojennan käteni
olen unikuvissa hetken
siellä sinä otat kiinni
ja me pyörimme kuin
pölyhiukkaset ilmassa
kuin näyttelijät
maailman kauneimmassa sadussa
päättymättömässä tarinassa

Löydän itseni istumasta
näyttämön lattialta
nostan katseeni yleisöön
ja sinä katsot sieltä minuun
Tarina ei päättynyt
mutta sinä siirryit katsomoon
Verhot lipuvat väliimme
Näyttämöllä on pimeää
Salissa syttyvät valot
Sinä lähdit, minä jään

Alkulukukudelma

Tapahtumientäyteisen viikon jälkeen lepäsin ensimmäistä kertaa omassa yksinäisyydessäni, kuunnellen hiljaisuutta. Nojasin tuolissani taaksepäin, suljin silmäni ja tarkastelin kudelmaa. Siinä oli paljon uusia kuvioita. Minua huvitti vieläkin, miten pitkään olin ollut näkemättä Korpinhiuksen syvänmustaa ja poukkoilevaa lankaa. Sen olisi pitänyt olla ilmiselvä vähintään Kuolleiden yöstä saakka, mutta ei. Olin ollut sokea liian pitkään. Tai välinpitämätön. Kukkasilmän lanka oli noussut liiaksi pintaan Keskitalven jälkeen, enkä ollut nähnyt sitäkään. Kaivoin rintataskustani saarnipuisen neulan, mutta silmäni seurasivat tuota poltetun maan, kuparin ja auringonsäteiden sävyissä välkähtelevää lankaa. Huokaisin syvään. Pitäisikö vai eikö pitäisi? En koskaan tiennyt milloin oli oikea hetki puuttua kudelmaan. Pari pistoa vain ja Kukkasilmä olisi taas ohjattu pois kuvion keskiöstä. Sen saisi varsin vaivattomasti sivukoristeeksi, mutta halusinko? Purin huultani ja pujotin sen sijaan mustan langan neulani silmään. Korpinhius kuului toisaalle, vaikka olikin eksynyt hiljattain turhan tärkeään osaan. Lanka seurasi liikettäni ilolla, se rakasti muutosta ja minua hymyilytti aidosti. En ikimaailmassa sitoisi sitä mihinkään. Oli ylinpäätään outoa, että se oli ottanut langan muodon. Aina en ymmärtänyt, miksi jotkut päättivät tulla osaksi kudelmaa, vaikka vaihtoehtojakin olisi ollut. Valinnanmahdollisuus, kuiskasi ääni takaraivossani. Täällä kullakin oli oma neulansa, vapaus valita.

Kun Korpinhius oli ohjattu turvallisesti sivummalle, punnitsin neulaa hetken kädessäni. Lopulta työnsin sen takaisin taskuuni. Ehkä myöhemmin. Annoin katseeni ajautua ohi pinnan pyörteistä, kuvioista ja koristeista suunnaten huomioni pohjakudokseen. Sen kultaisissa langoissa näkyi katkos. Viilto todellisuudessa. Irtonaisina roikkuvat langanpäät kipinöivät heikosti tyhjyyden turvallista hämärää vasten. Ajatukseni hakivat kudelman taustalle aikaverkon, vaikka tiesinkin täsmälleen millä tahdilla tämä työ jatkui.

Seitsemäntoista kokonaista päivää ulottuvuuksien yhdistämiseen, kuiskasi nimetön kirjanpitäjä.

En tiennyt miksi tämä alkuluku oli tärkeä. En ollut koskaan puhunut numeroiden kieltä kunnolla, mutta tunnistin niissä piilevän voiman yhtä totena kuin sanojenkin taian. Olin välttänyt sanoja tämän viillon aikana, sillä en tiennyt missä Kultaisen polku kulki, enkä tahtonut vaikuttaa siihen mitenkään. Numeroista olin kuitenkin ollut koko ajan tuskallisen tietoinen. Niinäkin päivinä, kun en vetänyt raksia seinääni, tiesin täsmälleen kuinka monta yötä oli vielä jäljellä.

Nyt katselin ensimmäistä kertaa taaksepäin. Silmäilin kudelmaa ja näin monien tekojen ja ajatusten ulottuneen loimilankoihin saakka. Olin päässyt pitkälle. Jokin minussa vastusti ajatusta palaamisesta vanhaan todellisuusluokkaan. Tämä irroittautuminen oli tehnyt minulle hyvää. Olin jättänyt harmaanmustan taakseni, päässyt taas lentoon. Korpinhiuksen ja Kukkasilmän langat olivat seikkaillessaan kiskoneet omani pois pohjalta, kirkastaneet kuvioni. Kuunvalossa siivet hohtivat hopeaa - eikö se riittäisi?

Silti katselin meitä kudelman historiassa ja silitin kuviomme kiiltävää pintaa varovasti. Siellä sisällä olivat vanhat tunteet, toiveet ja haaveet, mutta myös kestämätön suru ja sovittamattomat säröt. Mikään ei pakottaisi minua seitsemäntoista päivän jälkeen ottamaan neulaa käteen. Voisin hyvin jatkaa näin, ohuempana mutta onnellisempana.

Jossain kuvitelmieni taustalla hiljainen ääni muistutti minua siitä, etten ollut ainoa, jolla oli pääsy tähän teokseen. Olisi virhe luulla hallitsevansa sellaista, mitä ei kukaan yksinään omistanut. Kultaisella oli vähintään yhtä paljon oikeutta päättää omien lankojensa kuluista... käytti hän oikeutensa tai ei. Saatoin tehdä omat valintani, mutta en voinut tietää mitä muut päättäisivät.

Katseeni karkasi kudelmaan. Viillon takana häämötti kultaa ja hopeaa. Halusinko edes tietää? Halusinko valita? Entä jos tahdoin vain heittäytyä virtaan ja antaa ajan viedä mukanaan mihin ikinä se veisikään?

Seitsemäntoista päivää aikaa. Avasin silmäni ja jätin kudelman hohtamaan tajuntani takamaille. Kun huomioni jätti kuvion, alkoi lankani sen keskellä väreillä yön, kullan ja kuparin sävyissä.

 Kaikilla valinnoilla oli hintansa.