I spread my wings across the galaxy

I'm a crack in the sky
Stretching across an endless space
Hidden in the back of my skull
I keep falling
Through the spiraling stars
The fingers of creation
Slipping through my hair
It's made of newborn diamonds
The stardust in my eyes

I spread my wings across the galaxy
And I scream
But no one can hear me
Trying to force what's inside
To come out and reveal me
I scream and I scream
But no one can see me

Then the flesh falls off
and the fabric of space
Fills what was once human
And what used to be me is hidden
In the eye of the night

heart and mind

why is it always so

that love gathers sadness around

it moves into my chest

and never ever lets go

after all the good things have gone

and the lovers take their leave

the sorrow still holds on

maybe it is the only one

a poet said: as long as the heart aches

it is not broken

there is, indeed, a beating heart

instead it's the mind that breaks

broken mind escapes the pain

the heart inside

                            beats in vain

kuinka minä vihaan ihmisiä

kuinka minä vihaan ihmisiä
ja tämän lajin loputonta itsekeskeisyyttä
sitä kuinka ne leviävät kuin syöpä
ja peittävät alleen kaiken sen mikä elää

jos voisin juuri nyt päättää
minä poistaisin ihmiset maailmasta
ja antaisin Maalle kevätlahjan:
tahra on yhä kauniissa kehossasi
mutta enää se ei leviä

ei enää asfalttia valtaamassa alaa
ei myrkkyjä ilmaan tehtaiden piipuista
ei hetki hetkeltä pienenevää metsää
ei ihmisen toimiin kuolleita olentoja
ei tuhottua maata tai pilattua vettä
ei muovia kuorruttamassa maata

vaan aikaa antaa sen kaiken kasvaa umpeen
ja haavojen parantua hiljaisessa sateessa
tilaa kasvien vallata maailma takaisin
mehiläisten palata pihoille ja lintujen rakentaa pesänsä parvekkeelle
eläinten hiipiä pitkin katuja ja hyönteisten kuhista kauppakeskuksissa

näkyköön jälki meistä silti aina jossain, ettei kukaan kuvittelisi
toisten yli kiipeämisellä olevan jotenkin hyviä seurauksia
eikä idea ihmisestä ole niin huono
se vain ei toimi käytännössä

kuolema kulki puistossa tänään

kuolema kulki puistossa tänään

mutta minä en tunnistanut hänen kaapunsa kauhtunutta väriä

kävelin siniharmaassa hämärässä ja mietin, miksi maailma tuntuu niin painavalta

kaikki tuntui pysähtyneen paikoilleen

sumu roikkui ilmassa radiomastojen yllä ja pidätti hengitystään

pisarakaan ei liikahtanut mustilta oksilta märkään maahan

tunsin kevään paksuna kaikkialla

sen ei tarvinnut välittää eikä sillä ollut kiire

keväällä on sopimus kuoleman kanssa

meilläkin on tavallaan

mutta tällaisina aikoina yritämme olla kuin ei olisikaan

muutkaan eivät kuolemaa huomanneet

tai ehkä ne eivät välittäneet

kun toiset kiersivät kanssakulkijansa kaukaa

toiset kerääntyivät lähelle toisiaan

leikkipuistossa pensaiden takana kaksi lasta leikki salaa

jossain kentän toisella puolella pariskunta riiteli kovaan ääneen

ja nuoriso soitti musiikkia kannettavasta kaiuttimesta

olemmeko me koskaan lakanneet elämästä kuoleman kulkiessa

ostin kotiini valkoisen krysanteemin muistaakseni

että elämä jatkuu jatkumistaan

ja vasta sen valkoisia terälehtiä silittäessäni tajusin

kuka kulki puistossa tänään

en tunnistanut hänen kaapunsa kauhtunutta väriä

mutta sisällä lämpimässä hämärässä tiedän, miksi maailma tuntuu niin painavalta

ja sytytän ohuen kynttilän muistaakseni

kuinka pimeimmästä pimeydestä voi nousta kaikista kirkkain valo

persephone

murran granaattiomenan lohkon
ja syön rubiininpunaisina hehkuvat siemenet
yksi kerrallaan
hedelmän mehu valuu sormiani pitkin

nuolen sen käsistäni kuin se olisi pyhää verta
jolla pääsen pois tästä pimeydestä
kuoleman laaksosta jossa mikään ei kasva
vaikka tiedän että minua on huijattu

syömällä nuo verenpunaiset jalokivet
tuomitsen itseni tänne ikuiseen hämärään
ja elämä pakenee syvälle siementen sisään
uneksimaan keväästä
minun sisälleni muttei minuun

peili

näissä pimenevissä kuoleman ja elämän välissä olevissa päivissä
on toisinaan kummallisen kirkkaita hetkiä
joina kaikki ikään kuin pysähtyy
ja marraskuisen, harmaan aamun tylsä vihma
laajenee kuperaksi peiliksi
heijastaen ajatukset näkyville,
ulos rinnan unisesta hämärästä

ja minussa on äkkiä tilaa sanoille
ja ajalle, joka kiitävän hetken verran
ei ole musta, painava mörkö
vaan ystävä ja liittolainen

eikä yksinäinen, kelmeän keltaisessa keinovalossa kylpevä huone
ole vankila jossa odotan ylösnousemusta
jokapäiväisestä elämästäni, jonka minä vietän hautaamalla itseni
kaikkeen siihen pehmeään ja järjettömään ajanhukkaan,
jolla suojaudun peiliin katsomista vastaan

en tiedä miksen useammin siedä katsoa itseäni näin
koska tällaisina hetkinä minuus on kuultavampi ja kauniimpi
ja kaiken rajallisuus jotain itsestäänselvää ja melkein euforista
ja merkityksettömyydelläkin tuntuu olevan jokin suurempi merkitys

näissä hetkissä ja tässä tilassa tietoisuuteni ympärillä
suru ja kaipaus ovat jäätä, valoa ja kirkkaita säveliä
eikä ehkä haittaa, etten voi jakaa sitä kenellekään
tässä hiljaisuudessa minusta tulee se peili jota toisista etsin

falter

I'm looking for my maker

in the depths of space 

falling forever backwards in time

following a fading trace 

that which is not me 

is always missing

memories are useless here

reality's crumbling

my faith begins to falter

thoughts are not what they seem

does anything actually exist 

outside this android's dream