en voi aina olla tässä

en voi aina olla tässä
huutaa menneisyys

opettele seisomaan omilla jaloillasi
(älä kiinny kehenkään)
asiat muuttuvat
(kiintymys tuo vain surua)
en voi aina olla tässä
(sinä pärjäät yksin)

minä kerään valokuvat
eteeni riviin muistuttamaan
siitä, miltä tuntuu kun menettää
(parhaiten minä osaan kaivata)
sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan

pidän kiinni siitä vähästä,
mitä minulla on:
tunnen poskipäät, ne tuijottavat minua peilistä
ja tuon vasemman kulmakarvan
se on sinullakin katkennut
tunnen käsialasi ja tiedän lempikappaleesi
minulla on nimesi ja vanhat nuortenkirjasi

en voi aina olla tässä
sanoo nykyisyys

opettele seisomaan omilla jaloillasi
(älä kiinny kehenkään)
asiat muuttuvat
(kiintymys tuo vain surua)
en voi aina olla tässä
(sinä pärjäät yksin)

sinä kuolit kauan sitten
ja minä puhun vain mielikuville
miten voi niin ikävöidä
(parhaiten minä osaan kaivata)
sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan

miksi isi on niin tuhma
miksi isi lyö
mennäänkö me vielä takaisin kotiin
eikö isi enää tule takaisin
pidän kiinni jokaisesta muistosta
hyvästä ja huonosta
minä muistan äänesi elämäni loppuun asti

en voi aina olla tässä
kuiskaa tulevaisuus
ja minä annan periksi
parhaiten minä osaan kaivata
sellaista, mitä ei varmaan tulekaan

kolmekymmentä

en uskonut eläväni tänne asti
ei siipien pitänyt kantaa
elämänvoimaa ei annettu
sain vain kaipuun kuolemaan
ja sen syvästä varjosta
olen noussut vain vajotakseni
aina uudestaan ja uudestaan

nyt seison korkeammalla
kuin olen koskaan seissyt
näen varjon valtaaman maan
jonka halki olen kulkenut

minä olen tässä yksin
mutta matkalla tänne ymmärsin
että vaikka en saanut voimaa
sain jotain parempaa
sain kädet
jotka oppivat
vastaanottamaan
sain silmät
jotka kasvoivat
valoon vastaamaan

mutta minä sain myös sydämen
joka varjojaankin rakastaa

niinpä kuolema,
ota kiinni näistä käsistä
ja tanssita,
kunnes valoa
ei enää näy horisontissa

niin sydän lyö tahdin
ja minä tanssin

ihon alla

minä olen pelkkiä hampaita
minä olen irtonaista ihoa
minä olen myrkkyä,
joka tihkuu läpi kaikesta
älä kosketa
älä tule lähelle
etkö ymmärrä
minä tahdon
satuttaa sinua
jos jäät siihen
minä myrkytän sinutkin
jos jäät siihen
ryömin ihosi alle
jos jäät siihen
minä revin käteni irti
etteivät ne sinua satuttaisi

eikä kuolema enää omista minua

Minä rakastuin kevään raivotessa
väkivaltaista vihreää
lehdet tuskin pysyivät suonissaan
kun ne kurkottivat kiihkeinä aurinkoon
Niistä lehdistä kasvoi puu
ja sen oksille vielä kosteille
asettui rakkaus kuin lintu
Suudelma suudelmalta
minä hukuin sinun silmiisi
ja sukelsin puun latvasta
aamuyön hiljaisuuteen
Kesän lämmössä minä lopulta
rakastin niin kuin kuolemaa
ei enää edes olisi

Nyt on syksy ja kuolema
on totta taas
Tässä minä olen ja rakastun sinuun
uudelleen ja uudelleen
Tässä minä olen ja rakastan sinua
mutten enää kuin hukkuva
Tässä minä olen ja rakastan sinua

eikä kuolema
enää omista minua

hetken olen kolmentoista

tuskallisempaa kuin sydämen aukeaminen
on kun se käpertyy takaisin kiinni
ja kynnet pureutuvat rinnan lihaan
niin kuin paha, joka ei koskaan päästä irti

hetken olen kolmentoista
ja kolmekymmentä
hetken näen sisään
ja sitten suljen ikkunan

tuskallisempaa kuin lapsuuden loppuminen
on sen muistaminen
ja kynnet pureutuvat rinnan lihaan
niin kuin ikävä, joka ei koskaan päästä irti

kultainen ovi

minä suljin
sen paikan sydämessäni
joka oli tehty vain sinulle
heitin avaimen tuleen
ja kävelin pois

sydän on auki taas
se lentää siivillä
sateenkaaren värisillä
mutta tuo kultainen ovi
pysyy vielä kiinni

suutelen kaulaasi aamulla
kiedot kätesi ympärilleni
ja nousevan auringon
kultaisissa säteissä
kuulen kuinka saranat
hiljaa huokaavat

nojaan selkääni
suljettuun oveeni
kuuntelen hengitystäsi
oletko todella
oveni takana
vai kuljetko tästä vain
ohikulkumatkalla

tahdon oppia uskomaan

seuraan sormellani selkäsi tähtikarttaa

arvet tienviittoina niskasta kyljen kaareen

on kuin lukisin kirjaa, jonka merkkejä tunne en

ja jonka sanoma mysteeriksi jää

olet lämmin siinä sylissäni

mutta minä kurotan niin kovin kaukaa,

että tähdetkin loistavat lähempää

ja sitten, kun melkein hukun

irrallisuuteni määrään

sinä käännyt unisena sylissäni

ja käperryt tiukasti ympärilleni

huulesi koskettavat kaulaani

ja hengityksesi ihollani

sytyttää tähtitaivaankin hehkumaan

en tunne tätä kirjoitusta

enkä osaa oikein rakastaa,

mutta tiedän: tahdon oppia

sinun karttaasi lukemaan

ja sen kartan kanssa kulkea

halki jään ja kylmän taivaan

läpi toivottomuuden maan

tahdon oppia uskomaan,

että jokin niistä kartan kuvioista

myös minua tarkoittaa

enimmäkseen

vuosi sitten
minä en tiennyt
miksi jaksaisin elää
en jaksanut uskoa keijuihin
eikä hyviä ajatuksia
ollut kuin muutama

yksi maamerkki murtui
ja nauru irroitti otteensa
lensi ehkä sinne
unen ja valveen väliin
(siellä se rakastaa vieläkin)
missä ei enää
tarvitse kohdata maailmaa

minä kohtasin kuitenkin
nousin ylös ja kävelin
ja nyt minä uskon taas
keijuihin ja elämään
osaan lentää
tahdon elää

enimmäkseen

silti tässä sunnuntaiaamussa
minä istun alastomana
ja olen kuka olen
itseni keskellä tunnen
kuinka halu lopettaa
olemassa oleminen
yhä virtaa minun mereni
syvissä virroissa
ja silmät valuvat hiljaa tyhjiin

minä valun hiljaa tyhjiin
mutta en minä sulje silmiäni
minä nousen ylös ja kävelen
mutta tänään
tänään lennä en

kirjoittamisesta

kirjoitan kirjoittamisesta
ei sanat taivu
ei lause asetu paikoilleen
en tahdo tunnustaa
on pakko kirjoittaa
voisin vain ripotella näitä runoja
sinne tänne aina silloin kun
on pakko
mutta mitään oikeaa en uskaltaisi sanoa
luin jostain että
taide on taidetta vain jos se voi
mennä hirvittävällä tavalla pieleen
kuulluksi tulemisen välttämättömyys
on vain vähän kamalampaa
kuin se, että joutuu nostamaan kätensä
ja puhumaan kaikkien edessä
lohdutan itseäni:
ainakin sanojen taakse pääsee piiloon
kirjoitan kirjoittamisesta
minä taivun
minä asetun paikoilleni
tunnustan
on pakko kirjoittaa

kuinka paljon

löydän itseni istumasta
keskeltä äänetöntä yötä
ajatukset aukeavat
sanat putoavat paikoilleen
hellyys täyttää kaikki säröt
pehmeällä valollaan
ja  itsekkyyden pyyhkii
pois hiljaisella lämmöllään

minä käsitän
taas vähän enemmän
kuinka paljon
oikeasti rakastan

hiekkatie ja tähtitaivas

hiekkatie ja tähtitaivas
sinun hahmosi pimeässä
helmoissani hento tuulenvire
tuoksussasi kesäyö
sinun huulesi minun huulillani
hengityksesi lämpimänä
viileässä yössä
nostan katseeni tähtiin
ja hengitän syvään
tätä hiljaista onnea
jos tähti nyt irrottaisi otteensa
ja lentäisi halki taivaan
toivoisin, ettei tämä hetki
loppuisi milloinkaan
mutta sinä et katso tähtiä
katsot vain syvälle silmiini sanoen
ettei ole mitään mitä tähdiltä toivoisit,
sillä sinulle kaikki on nyt tässä
minä päästän irti tähdistä
ja tartun sinun käsiisi
tässä elokuun hämärässä
minulla on kaikki mitä toivoisin

Saunan pukuhuoneessa

Istun pikkuruisessa saunan pukuhuoneessa, jossa on vain vaaleaa puupintaa ja räsymatto lattialla. Ikkunasta tulee vähän luonnonvaloa, muuten on hämärää. Saunan puolelta kuuluu tulen rätinää ja välillä pellin paukahduksia, ulkoa hento sateen ropina, lehtien kahina ja aavistuksenomainen jyrinä. Ukkonen on matkalla kaakkoon, mutta sillä ei ole kiire. Minulla on huivi kiedottuna päähän ja yllä mustikan tahraama hame. Jalat ovat paljaat, nostan ne penkille ja nojaan selkäni seinää vasten. Valonkajossa näkisi varmaan lukea, mutta kirja lepää vieressä avaamattomana. Annan katseeni vaeltaa ympärilläni ja hiljalleen se vie minut menneeseen, muihin saunoihin, koruttomiin pukuhuoneisiin ja hiljaisiin hetkiin.

Tämä tila, olipa se fyysisesti missä vain, henkii minulle menneisyyttä ja haikeutta. Rauhaa ja seesteisyyttä, suojapaikkaa, hetken hengähdystä... mutta myös menetystä.

Varhaisin muistoni puusaunasta on kummitätini talon vanhasta piharakennuksesta, liekö tuo ollut navetta joskus sotien jälkeen. Suurta muuripataa piti varoa. Hiukset pestiin saavissa ja valoa tuli vain ikkunasta. Yksin en tainnut koskaan siinä saunassa olla, ellen sitten leikeissäni. Enää sinne ei pääse, talo on myyty ja muuripata haljennut vanhuuttaan.

Toinen muisto on alle kymmenen vuoden takaa. Päivärinnan sauna oli minulle paitsi hoivan ja huolenpidon myös työn paikka. Rakensin siellä monta shamaanirumpua yrttisaunojen ja peruspeseytymisten ohella. Muistan istuneeni saunan jälkeen iho höyryten pienen pukuhuoneen penkillä katsellen, kuinka vesipisarat putoilivat raollaan olevan ulko-oven karmista. Muistan talvisen ilman kylmyyden ja saunan lämmön sekoittumisen, kylmän betonilattian ja penkin kiikkeryyden. Sinnekään tuskin enää menen, suhde on päättynyt ja sen kautta kesäpaikka siirtynyt historiaan sekin.

Kolmas muisto on tästä saunasta. En ollut yksin. Hymy nousee huulille, kun muistelen. Sanat putoilevat lattialle ja katoavat lautojen rakoihin. En varmaan enää leiki kielen koukeroilla tai kerää rannasta ruokoja siinä seurassa, mutta sentään istun tässä yhä.

Tämänkin hetken tiedän muuttuvan muistoksi. Tämä ei ole minun paikkani vaan täälläkin olen vieraana, lainaamassa kesää, joka ei minulle enää kuulu. Ei tämä kerta ehkä viimeinen ole, mutta tunnen jo tarinan kaaren. Ennemmin tai myöhemmin istun toisen saunan eteisessä tekemässä taas uutta suojaista hetkeä maailmaan, joka ei minun kohdallani taida koskaan oppia pysymään paikoillaan.

Tuomittu kulkemaan, kenties, mutta juuri nyt osaan arvostaa sitäkin. Haikeus leijailee ilmassa, jonka hitaasta lämpenemisestä arvaan saunan olevan pian kyllin kuuma. Kohta lyön löylyt kiukaalle ja annan lämmön levitä lihaksiini. Kohta käyn sukeltamassa kaislojen keskelle ja kohta kuivaan hiuksiani tässä räsymatolla seisten. Kohta olen valmis lähtöön, kohta lähden taas.

Mutten ihan vielä.

Kalleinta mitä tiedän

Vieläkin se vavahtelee minussa
Järisyttää maailmaani
Mutta ei niin kuin luonnonvoima
Eikä mikään mullistus
Vaan niin kuin silitys
iskusta säikähtäneellä iholla
Niin kuin suudelma siellä,
missä hiljattain kasvoi vain lyöntejä
Niin kuin hento heilahdus oksalla,
jolta lintu juuri lehahti lentoon

Päivä päivältä se lentää takaisin sisääni
Välittämättä muureista, joita pelostani rakennan
Vääjäämättä sortumaan

Ei se minuun mahdu,
se on suurempi mitään
Kalleinta, mitä osaan kuvitella
Mahdotonta arvottaa millään minkä tunnen
Se lentää taas sisään
ja minä vavahtelen
jälleen sortuvat yhdet muurit
siellä missä se levähtää

Tärisen raunioiden keskellä
Hiljalleen ymmärrän
Ei sitä varten voi mitään rakentaa
Se on tehty lentämään
Ja se tahtoo myös minun
Lopultakin liitävän

ihon rajamailla

olin hetken irti itsestäni
kun katselin tätä kaikkea
ihmeellistä elämässäni
tunsin sinut siinä niin lähellä
mutta silti minun pintani takana
en ole päästänyt sinua ihoni alle
vaikka olet vallannut maailmani
on minussa yhä tilaa
myös vain minulle

tämän näkymättömän muurin
takana olen vielä viileä
avaruudessa näkyy tähtiä
ja tuuli puhaltaa tasankojen yli

tahtoisin ratsastaa kauas aavikolle
hiekan keskelle sinne,
missä ei ole enää mitään

mutta kun nousen ratsuni selkään
sinä kiedot kätesi ympärilleni
hengityksesi kuumana niskassani
en tiedä mitä vielä pelkään

sinun kanssasi voisin kulkea sinne,
missä ei ole enää mitään
käydä makaamaan aavikon tähtien alle
ja maalata suudelmin taivaan
jokaisen tähden tälle iholle
josta ei enää tiedä
missä sinun loppuu
ja minun alkaa

ihollamme olen loppumaton avaruus
sen alla tuuli puhaltaa tasankojen yli
ja minussa on yhä tilaa
myös vain minulle

aamuyö

haluaisin ikuistaa tämän olotilan
muistaa aina, miten onnellinen
ja kokonainen minä olin
heinäkuisessa aamuyössä
kun aurinko valaisi jo taivasta
metroradan takana
värittäen pilvet
ja ihan pian puiden latvat
lämpimällä punallaan

haluaisin tallentaa kaiken siitä,
miten ajatukseni liikkuvat
huoneeni rauhassa kuin pääskyset
näennäisesti sinne tänne
mutta tarkoituksen vetäminä yhtä kaikki
tarkoitusta en vielä näe
näen vain odotuksen ja sykäyksittäin
todeksi muuttuvan minuuden
- ainako olen vain melkein perillä?

tietoisuuteni toisella laidalla
on jotain totta ja kaunista
vaan sen toista äärirajaa
painaa lause, jota en malta lopettaa
minä levitän käteni äärimmilleen
ja yritän koskettaa taivasta
joka vaalenee myös sieluni aamussa
eksyisin omiin ajatuksiini
ellet seisoisi niiden keskellä
hymyillen
kuin demoni

Auringonsirppi

maaliskuulta

Auringonsirppi

Sarvipäinen jumala

Loistavat kasvosi

peittyvät Mustan Äidin suudelmaan

ja hetken maailma pidättää henkeään

sinisessä hämärässä

sillä sielumme tietävät,

että rakkaudella on yhtä suuri

valta niin elämään kuin kuolemaan

ja vaikka järkemme kertovat

aurinko palaa

jokin ikiaikainen meissä vapisee

hetken vailla suojaa

ariadne

Juuri nyt sinä olet kultainen lanka
joka on sidottu kiinni minun sydämeeni
Sinä olet se mantra ja taika
joka on painettu kiinni minun sieluuni
Se siinä hohtaa, lähtee rinnasta
ja näyttää tien, jota seurata
pois tästä likaisesta sumusta
kauas kaikesta sokeasta ja pahasta
Aamuun on vielä aikaa
mutta jossain taivaan takana
on se maailma, jossa kultaa
hehkuu kaiken kattona
      ja jossa taikuus tekee kaunista
      myös vanhasta, raskaasta taakasta

luovuttamisesta

sitä päästää irti kaikesta
leikkaa kätensäkin irti
etteivät ne mihinkään tarttuisi
irroittaa irroittamasta päästyään

sitä luovuttaa taisteluissa
joita ei voi voittaa
ja sitten niissäkin,
joita ei ole edes aloittanut

kunnes lopulta tulee se kohta
jossa ei jaksa enää edes luovuttaa
se kohta, jossa joku muu tarttuu
näihin käsiin ja luottaa

että näilläkin käsillä
voi vielä silittää

Tee sillä tiedolla mitä haluat

Minä otan sen käsieni väliin
varovasti kuin varpusen
Se tärisee minun sormissani
Vai oman pelkoniko vain tunnen?
Se on lämmin ja elävä,
mutta niin kovin hauras
Sen sydän pamppailee vimmatusti
Vai omaa sydäntänikö kuuntelen?

Nostan sen lähelle itseäni
Painan rintaani vasten
Se lehahtaa sisään sydämeeni
ja tekee ihmetyksestäni
itselleen kodin sinne,
missä tyhjyyden sisällä
syttyy hiljakseen tähtivaloja
kuin vastaamaan
sen hehkuun valkeaan

Kirjoitan

Kirjoitan pahasta,
joka nukkuu syvällä sisällä tässä peruskalliossa
Kirjoitan siitä,
kun varjo herää ja nousee peittämään
kaiken mikä kasvaa
Kirjoitan elämästä pimeässä,
jossa vain veri ja kipu ovat totta

Kirjoitan toivosta,
jota ei ole
Kirjoitan valon muistosta ja siivistä,
joita se joskus kultaa hehkullaan
Kirjoitan uskosta,
joka elää syvimmässäkin yössä
eikä suostu kuolemaan

Kirjoitan hiljaa vaipuvasta hämärästä
Kirjoitan aamusta,
joka koittaa sittenkin
Kirjoitan katseesta,
joka läpäisee tummien varjojen verhot
ja päästää valon virtaamaan

Kirjoitan mahlasta,
joka kuohuu kevään ihmeessä
Kirjoitan lämmöstä,
joka sulattaa syvimmänkin jään
Kirjoitan varoen ja salaa siitä,
kun toivo syntyy uudestaan

Ja sitten, sitten minä kirjoitan
rakkaudesta

kysymyssanoja rakkaudesta

Minkä tähden se, että olet olemassa
saa minut siirtämään vuoretkin paikoiltaan
Miksi sinun hymysi lupaus kantaa minut
vaikka maailman toiseen laitaan
Miksi vain silloin, kun rakastan
saan hetken aikaa olla
tuhat kertaa tuhatkertaisesti
parempi versio parhaimmasta versiostani
Mikä on se ihme sinussa,
joka saa minut pystymään melkein mihin vaan
Mikä on se ihme minussa,
jonka sinä herätät itsekkäästä unestaan

Kuka on tämän lempeyden takana
Kenen käsissä kaikki tämä vihlova hellyys
Keneltä sait luvan tehdä minusta näin hauraan
Ja miksi hauraus tekee minusta
näin jalokivenkirkkaan
Jalokivenkirkkaan
ja syvän kuin vesi

Syvemmälle

Miksi tyytyä kuvajaisiin
pinnoilla tummien lähteiden
solinassa vuoripurojen
tai heijasteessa järvenselän

Olen itse uinut syvissä vesissä
mutten toisen pinnan alle
ole kuin harvoin koskettanut

Sinun silmiisi hukun
kuin kesäsateeseen
Astun verhoon vesiputouksen
sinuun suin päin sukellan
Eikä yksikään puro tai järvi
enää janoani tyydytä
Mereesi haluan
pintasi alle
Syvemmälle

ovenraosta

avaat oveni yllättäin
varoittamatta, koputtamatta
minä heittelen sinua päin
kenkiä eteisen lattialta

kiipeän takkeja pitkin
ylös asti naulakkoon
huivien lomasta yksin
yritän lähteä lentoon

mutta valun vaan
ovimaton alle
jään sinne makaamaan
kylmälle lattialle

sinä tulet viereeni
käyt selällesi matolleni
katselet kanssani kattoa
sen hilseilevää maalia

                       ja  kiität uudesta
                           näkökulmasta

kun tuolit katosivat maailmasta

kannoit tuolisi ulos ovesta

jo vuosi sitten, ainakin

olen istunut toisilla tuoleilla

niillä, joilla sinäkin istuit

tänään nekin lähtevät

lasken reppusi takakonttiin

eikä mikään ääni koskaan

ole niin lopullinen kuin

sulkeutuvan oven ääni

tässä tuulisessa kesäillassa

kävelen sisälle yksin

kyyneleet silmissä

mutta todellisuuden tajuan vasta

kun katson huoneeseen

minulla ei enää ole tuolia

jolla istua

vähät pikkuesineistä

vähät suuremmista

en välitä edes mikrosta

minulla ei enää ole tuolia

jolla istua

käsi kädessä

istun tässä ja katson itseäni
minun elämäni
näissä käsissä
ihan omissa

nämä kädet ovat niin pienet
minä mietin
eihän niihin mahdu
kaikki se,
mitä tahtoisin kantaa

miten tällaisilla käsillä
rikkinäisillä
voi pitää toisen kädestä kiinni

silti minun käteni kaipaavat sinun käsiäsi
koska kaksin käsin jaksaa kantaa
melkein mitä vaan

minun käteni
jaksavat enemmän
koska sinun kätesi
ovat olemassa

rukous

ole minulle kevät
ole valo ja lämpö
ole usko parempaan

minulla on tämä syksy
pimeys ja kylmyys
pettymys maailmaan

ole valoa siellä
missä vain varjot vaeltaa
ole keidas uupuneelle
matkaajalle
joka tummien varjojen maasta
koettaa löytää tiensä pois

muistuta minua
olen elossa

Jäljet

Lasken laatikon pohjalle
haalistuneet haaveet
tyhjien lupausten viereen
peittelen ne toiveisiin,
jotka eivät pehmennä
enää mitään

On tunteita
joista en ole varma
ovatko ne sinun
vai minun
vai enää kummankaan

aika ajoi ohi näiden peittojen
eikä niiden alla nuku enää kukaan

Riisun tyhjäksi tätä taloa
pala kerrallaan
riisun sinua pois

Onko helpompaa olla
se joka lähtee
vai se, joka omin käsin
purkaa yhden elämän

Lähtijä joutuu tyhjin käsin kulkemaan
Se joka jää,
                              jäljet yksin siivoaa

ikaros

auringon säteet naulitsevat pölyn paikoilleen
ja tämä hetki lepää hiljaa odottaen iltaa
minun mieleni ensin sinkoilee
yrittää täyttää itseään
mutta rauhoittuu sitten
                                      illan, auringon ja pölyn painoon
se katsoo hiljaa käsiään
lihan peilistä ei näy mitään
mitä en jo tietäisi:

sydämellä on taas siivet
mutten tahtoisi antaa sen lentää
koska ei se minun tahdostani koskaan
levitä kultaisia siipiään
vain toiseus sen herättää
korkeuksiin liitämään

ja minä haluaisin oppia olemaan minä
joka itsensä todeksi tekee
joka lentää itsenään
ja jonka auringonsäteet naulitsevat
ikuisuuteen paikoilleen

riippusillalla

seison keskellä riippusiltaa
se on levitetty välille taivaan ja maan
se tuulten armoilla heilahtaa
sitä pitkin pääsee minne vaan

minä seison jähmettyneenä
pelko pitää minua otteessaan
syvyyksien yllä pienenä
en uskalla astua askeltakaan

sinun äänesi kaikuu taivaalla
et ole menossa minnekään
olet silta taivaan kaarella
olet maisema mielettömyydessään

pelkään ettei tätä kaikkea ole olemassakaan
seison keskellä riippusiltaa matkalla
                                                ei minnekään

Kesän kynnyksellä

Poutapilvet vaeltavat matalalla

pilvirihmat perässään kuin laahuksina

ne kahlaavat halki mehevän vihreän maan

Kesän tuoksu iskee kasvoihin

melkein väkivalloin

se ensin minut tyrmää

sitten lempeästi silittää

Sydän ei voi käsittää

Se kokonainen on ja sykkii taas

tahtiin maailman

Sen tauoissa soi hiljainen laulu maan

ja minä jään

maan sydäntä kuuntelemaan

Jalokivimeri

Kuljimme tulvaporteista syvälle

minun sieluni pohjalle

Meren alle, avaruuden laitamille

Valtameriakvaarion pohjalla

seisoimme ja tunsimme

kuinka vesimassojen valtavuus

lepäsi viileän painavana yllämme

Sen kylmyys mielen rauhoitti

ja ympärillä kaareutuva avaruus

kaikki kysymykset hiljensi

Käsi sinun kädessäsi katsoin

hetken alastonta maailmaa

ja vastauksen hetki soi

kuin äärimmilleen venytetty tauko

kahden sävelen välissä

Sen hiljaisuudessa toiseus muuttui

peilinsirpaleesta sinun silmiesi

jalokivimereksi,

jossa kaksi loputtoman yksinäistä

minää hetken aikaa

koskettivat toisiaan

valtameri

se kipinöi jäsenissä
kuin aavesärky jossakin,
mitä ei enää ole
se saa hehkun syttymään
sinne missä piti olla vain tyhjää

katson läpi liekkien
en tiennyt edes etsiväni
silti löydän itseni hukkumasta
savun ja kuumuuden keskeltä

äkkiä on tulen takana meri
ja sen mittaamaton syvyys
tyrskyjen tanssi jähmettyy
vuoksi ja luode vaihtuvat
silmänräpäyksessä

tulta minä osaan varoa
mutta vettä en osannut odottaa
sinun silmissäsi myrskyää

valtameri

ja äkkiä minä, vedentuoma,
huomaan, että pelkään uida

hiljaisena rakkaudesta

me kiipeämme kiviportaat
Katri Valan puistoon
minussa kaikuvat sanat vuosien takaa
tuskin kuulen puhettasi
mutta lämpösi minä tunnen

sivusilmällä katselen sinua siinä
tupakka suussa, selittämässä
haluaisin tarttua käteesi
mietin, suuteletko yhä niin kuin ennen

hiljaisena rakkaudesta,
niin kuin Katri,
minäkin katselen kasvojasi
ja hukun iltataivaan indigoon

sinä menet kotiisi
ja minäkin saavun omaani
mutta hymy leikkii minun huulillani
ja tänään makaan tyytyväisenä
tyhjän sänkyni sylissä

Enkelit eivät tahdo

"Miksi sinä aina rikot kaiken? Mikä sinut pistää potkimaan hajalle kaiken sen hyvän, mitä kohtaat?"

Häkellyin. Enkeli seisoi nyt aivan edessäni ja sen silmät katsoivat tiukasti omiini. Se näytti tavallista intensiivisemmältä ja sen äänessä oli ollut epätavallinen särö. Tuijotin sen pupilleissa tanssivia liekkejä sanomatta mitään. Tunsin äsken levällään olleiden siipieni vetäytyvän kasaan, kuin häpeissään. Olin huutanut sille. Kysynyt siitä, mitä he eivät minulle mielestäni tarjonneet, siitä mitä olin aina vailla, vaikka minulla piti muka olla kaikki, mitä tarvitsin. Kuvotus nousi kylkiä ja selkärankaa pitkin suuhuni. Hitaasti menneisyys vieri auki ajatuksissani ja käsitin, miten olin kerta toisensa jälkeen varmistanut, ettei onnellisuuteni ollut pysyvää. Omin käsin rikkonut jokaisen lupauksen, joka minulle oli tehty.

Huojuin paikoillani mitään näkemättä. Enkeli astui lähemmäs ja tunsin sen hengityksen kasvoillani. Ilmavirta sai silmäni kirvelemään.

"En tahdo satuttaa sinua. Sinun on ymmärrettävä omat tekosi. Niin on säädetty." Sen ääni oli lempeä. Äkkiä tajusin kyyneleiden valuvan poskilleni. Enkelin viileä käsi pyyhki ne pois. "Vain ymmärrys vapauttaa," se kuiskutti siipisulkiini vetäessään minut rintaansa vasten. "Tahdon, että olet vapaa."

Hiljaisuus putosi sen sanojen jälkeen väliimme. Värisin. Yritin luovia tunnemyrskystäni jonkinlaiseen suvantoon, sillä halusin ajatella sitä, mitä se oli juuri sanonut. Tahdon. Eivät enkelit tahtoneet. Yritin irroittautua sen sylistä, mutta jalkani pettivät. Löysin itseni polviltani sen edestä ja katsoin sen kauhistuneita kasvoja enää tuo yksi ajatus päässäni. Enkelit eivät tahdo.

Se vapisi silminnähtävästi tuijottaessaan minua. "Minä... tahdon," se kuiskasi.

Jumala

violetti taivas lepää lempeänä
kaiken yllä ja pudottelee pisaroita
kuin viileitä suudelmia
kuumalle otsalleni

sisälläni rakoilee ja alkaa sataa
Leonard laulaa
ja vihdoin käsitän
ettei minua kiivaasti kutsuva rakkaus
ole kenenkään käsissä

silti se hyväilee hellästi kasvojani
sen kyyneleihin sekoittuvat omani
ja sen sylissä lopulta lepään
kaikki elämäni hetket

tyhjin käsin

kätesi riippuvat vartalosi vierellä
ei niillä ole pideltävää
sinä irrotit otteesi
kaikesta, mikä merkitsi

teit hyvin, kuiskaat itsellesi
hiljaisuudessa kaikuu epäilys
kenen edestä me uhraamme kaikkemme
ja kuka meidät palkitsee pimeydessä
jossa ei enää ole mitään,
minkä puolesta kuolla?

Kosketuksia

Sinua on hyvä koskettaa,
sillä otat sen todella vastaan,
sinä sanot ja minä muistan
lukemattomat kosketukseni,
jotka putosivat
kuin räntäsade

Sinä vedät minut rintaasi vasten
väkevästi, kuin lyönnin
Tarraan sinuun hetkeksi
ennen kuin revin itseni irti
lämpösi hehkuu
minussa vieläkin

Sinä haet katsettani huoneen halki
ja minä hymyilen hiljaa
kuulen ajatuksesi niin hyvin
kurotan mieleni sinne missä olet
istut viereeni
- minä sulkeudun

Sinä olet kuka milloinkin
minä en ole kukaan
kosketuksissa elän hetken
niin kuin joskus elin
kuulen itseni nauravan
takaraivossa nauru muuttuu lintujen huudoksi
mutta taivaalla ei näy ketään

kädet

istun lattialla
oman vereni lammikossa
katselen käsiäni
ne leikkasivat

leikkasivat
leikkasivat
leikkasivat

minut auki
ottivat sydämen irti ja
ne leikkasivat

leikkasivat
leikkasivat
leikkasivat

sen kohdan, jossa sinä lepäät
käpertyneenä

ne samat kädet ompelivat
sydämen takaisin rintaan
pisto kerrallaan vihreällä langalla
sydämen takaisin rintaan

siellä se hakkaa yhä
toistaa sinun nimeäsi
katselen käsiäni

voiko ihminen leikata omat kätensä irti

Turvapaikka

Nyöri suuteli ranteeni rikki,
mutta otteeni teki se ehjäksi
Paine puristi henkeni pieneksi
mutta kehon pisti se paikoilleen

Rajattuna
tiedän kuka olen
eikä mikään voi horjuttaa minua

Köyden karhea syleily
tuo enemmän turvaa
kuin yksikään syli

Surisin
mutten onneltani muista

7.3.2015

Sinun tapasi olla rakastamatta

                  tuntuu paremmalta

kuin useimpien

                          tavat rakastaa.

[offtopic]

[ Mikäs ihmeen piikki eilen oli, triplasti se määrä katseluja kuin tavallisesti? :D Tiedän, että tätä blogia seuraa kaksi ihmistä, mut loputkin saa ilmottautua. ^^ ]

lukemalla ymmärrän enemmän

lukemalla ymmärrän enemmän
kuin elämällä, sillä elää voin vain rajatun
vaikka kuinka vapautta palvoisin
rajoittamatta jää kansien sisään sidottu
siinä elää henkäys kaikkien niiden
jotka ajan rajaamina joskus
valitsivat ylittää aitauksensa
ja kirjoittaa ajatuksensa

Ei mitään

et ota minusta mitään
silloin harvoin, kun sisälläni
päästän sinut käymään
en mistään niin hämilleni
mene kuin sinusta siinä
vaiteliaana, raukeana
silmät niin pehmeinä
epätodellisen oikeana
et millään piirrät minusta kuvan
sitten kuin huomaamatta lähdet
ei minkään näen jäljissäsi leijuvan
hiljaa syttyvät sisälleni tähdet
näin ulkoiseksi, näkyväksi muutit sen, mikä ei ollut mitään
katseellasi kirjasit valon elämään ja elämään myös minä jään

Virta

Vesi virrannut on ali siltojen,
jotka sytytin palamaan.
Ajan hampaissa toivoin sen
lopulta suostuvan unohtamaan.
Joen muisti vain on ikuinen
ja sillat uudelleen rakennetaan.
Sydän karrella vaan yhä totinen,
eivät totuudet sen suostu kuolemaan.
Ajan virrassa kuljen rakastaen,
vaikka toivon päästin jo hukkumaan:
Itse tunne on riittävä sydämen
hamaan loppuun saakka kantamaan.
        Kerran astuin virtaan aidon rakkauden
        Nyt vasta antaudun - pois pääse en.

Yksin

Se ottaa minut lupaa kysymättä,
vaikka illan meille järjestinkin
Ei se tuhlaa hellyyttään
eikä selitä itseään

Minä suhtaudun siihen kuin rakastajaan:
Se kantaa mukanaan peiliä,
enkä minä voi vastustaa
Silmäilen itsestäni piirrettyä kuvaa

Mutta enhän se ole minä
Se on kuva jostain hetkestä
Piirtäjänsä sisällä
Jakojäännös siitä,
Mitä oli ja mitä nähtiin

Otan sen todesta
Siitä huolimatta
Se piirsi minut
Olen siis nähty, todistettu,
Olemassa olevaksi
Jäljennöksellä vahvistettu

Se ripustaa minut seinälleen
Kaikkien katseltavaksi
Roikun siinä ja hymyilen
Itselleni lasin takana

Kuva minusta lienee yksinäisempi
Mutta vain toinen meistä
Lepää yössä hiljaa
Lasinsirpaleiden sylissä

Vuorokausi sinutta

Aamulla mietin kuinka pitkä matka onkaan
taivaanrantaan,
siellä pilvet raottavat verhojaan
ja kaatavat valoa päälle maan

Päivällä mietin kuinka kauan tässä kestää
niin väsyttävää
on kantaa tätä ikävää
surua, murhetta jäytävää

Illalla mietin kuinka vähän yritin
kun minä unissanikin
niitä samoja reittejä kuljin
kuin eilisen avoimin silmin

Yön laskiessa mietin kuinka paljon antaisinkaan
jos kaikesta huolimatta saisin taas syliisi nukahtaa.

Valkoisen kupolin alla

Olin kanssasi jossain kaiken ulkopuolella, turvassa, kaukana, hiljaisuudessa. Tiesin meitä ympäröivän tilan olevan pyöreä, vaikkei sen reunoja näkynytkään. Valkoinen usva pyörteili tietoisuuteni laitamilla ja jostain korkealta kupolikaton keskeltä virtasi valoa meidän yllemme. Muistan yksityiskohtia meistä makaamassa valkoisissa lakanoissa ja sinusta hymyilemässä.  

Tajusin jo varhain näkeväni unta. Sinä laitoit kuitenkin sormesi huulilleni ja hymyilit taas. Tässä unessa, tässä paikassa oli aikaa ja tilaa mille vain. Meille. Muistan huolen puristaneen sisälläni, mutta sinä otit kädestäni kiinni ja vedit minut suihkulähteen luokse. Pesit kasvoni viileällä vedellä ja nauru kaikui marmoripylväiden välissä. 

Sinulla oli siellä vanhanaikainen kirjapaino, jossa teit minulle sinetin. Siihen sinä kirjoitit kaikki ne pienet asiat, jotka eivät olleet varsinaisesti salaisuuksia, mutta joita et koskaan sanonut ääneen. Lopulta, kun symboli oli valmis, sinä painoit sen vihreällä musteella kermanvalkoiselle, hauraalle paperille. Annoit sen minulle, silmäsi hymyilivät ja kaikkialla oli valkoista valoa.

Se kesti monta päivää. Lopulta hyvin, hyvin hitaasti sinä laskit minut alas maailmaan. Annoit pääni laskeutua tyynylle ja suutelit ohimoitani jäähyväisiksi.

Ja sitten minä heräsin ja hymy koristi minun kasvojani.